Tauko

Olen päättänyt pitää blogistani määrittelemättömän pitkän tauon. Blogi säilyy ja jatkuu, kunhan oma energiatasoni on noussut riittävästi. Kodin ja arjen pyörittäminen vie aikansa, enkä halua tinkiä edellä mainituista. Blogin pitäminen on siis karsimislistassa ensimmäisenä, koska nykyinen blogin päivittämistahti ei tyydytä minua eikä varmasti myöskään lukijoita.

Lyhyesti siis: Aaron viuhtoo ja voi erittäin hyvin. Pikkusisko syntyi 14.3.15 raskausviikoilla 39+5, täyden kympin typykkä. Olemme nyt opetelleet tuntemaan toisiamme jo päälle toista viikkoa. Kuulumisia kannattaa kysellä siis ihan minulta itseltään vastedes. Pusuja ja haleja <3 Palailemme ajan kuluessa aivan varmasti.

Puhinaa

Jotkut naiset ovat luotuja olemaan raskaana. He hehkuvat ja säteilevät koko raskauden ajan ihanammin kuin koskaan. Minä en kuulu siihen ihmistyyppiin. Raskaana olo on suoraan sanottuna typerää. Alussa vielä menettelee, kunhan muistaa syödä säännöllisesti, ettei ihan oksenna niille sijoilleen, mutta sitten, kun alkaa hullu paisuminen, niin siitä se alamäki alkaa eskaloituen olotilaan nimeltä totaalimuumi.

Hermot ovat pinnassa, ääriosat turpoavat hillittömästi. Ruoka ei maistu ja välillä se maistuu liiankin hyvin (rrrr, makeita juttuja). Unet jäävät pätkittäiseksi, olo on kömpelöäkin kömpelömpi ja mikä kaikista vihonviimeisintä: asioiden unohtaminen ja se, että oma pää ei tunnu omalta päältä. Olen aina ollut ylpeä nopeasta reagointi- ja päättelykyvystäni, mutta se on loistanut poissaolollaan useita kuukausia. Jee, estrogeenimyrskyt.

Onneksi loppusuora häämöttää. Tuskin maltan odottaa pääseväni taas lenkille tai vapaapainojen kimppuun.

Ja onhan se minityyppikin ihan mukavaa saada syliin ja nähdä, millaista pientä ötökkää sitä on tullutkin inkuboitua noin yhdeksän kuukautta. Sitä hetkeä odotellessa onkin hyvä välillä kölliä alati vauhtia kasvattavan pian-jo-isoveljen kanssa sängyllä ja höpsötellä puhelimen kameran kanssa.

Kuukauden kuulumiset tehotiivistettynä

Meillä oli ennen takkahuone ja työhuone.
Nyt on niiden tilalla vauvan huone ja työhuone, jossa on takka.
Hirveä stressi ja ahdistus liian pienestä kodista.
Mutta sisustuksen päädyttyä loppusuoralle ratkaisusta tulikin yllättävän toimiva. Sellainen, että sen kanssa pystyy ainakin jokusen tovin elämään.

Vauvan huone on niin kuin melkein valmis. Vauvaa puuttuu, mutta eiköhän tuo kohta tähän maailmaan tupsahda, kasvavalla kauhulla odotan.

Aaron on nukkunut nyt isojen poikien hirveän hienossa (hirveän kalliissa) pedissä jo päälle toista kuukautta. Ensimmäinen nukutus pojan sänkyyn palautuksineen kesti 1h 20 min, sittemmin 5-15 minuuttia alkaa vakiintua nukahtamisajaksi sisältäen peittelyjä ja unikaverien etsimistä kahdesta viiteentuhanteen kertaan.

Mitäs muuta tähän menneeseen kuukauteen on mahtunut?

Isin poika-vaihe tiivistyy. Ne ovat ihan lyömätön parivaljakko aina iltaisin ja viikonloppuisin. Äiti jää usein alakynteen, kun nuo kaksi liittoutuvat keskenään, mutta sehän on aika söpöä.

Äidin kanssa leivotaan sämpylöitä ja tehdään ruokaa omalla jakkaralla keittiössä. Kaikkea maistellaan uteliaasti ja varsinkin vatkaimet taikinan teon jälkeen löytävät tiensä parempiin suihin alta aikayksikön.

Mutta... Kasvavaa uhmaa ja temppuilua riittää vaihdellen päivästä toiseen. Aaron on yleensä ihan sylimurunen ja halittelee ja pusuttelee, mutta sitten on näitä päiviä, jolloin mikään ei käy, mikään ei sovi eikä mitään ehdotettua varsinkaan tehdä. Vaikka olenkin pitkäpinnainen, minullakin hermot kiristyvät (yllättävää kyllä). Äsken Aaron istui ulko-oven takana kanervaruukun vieressä 5 minuuttia, kun herran ei sopinut tulla sisälle eikä äiti saanut auttaa. Mieli teki nostaa poika vain rappusen yli sisälle, mutta enpä nostanut. Samat geenit törmäävät? Vaikea arvata...

Klo 2.49

Kello on vaatimattomat 2.49, enkä ole nukkunut silmäystäkään.
Koska Aaron on tosi kipeä.
Koska on hankala rauhoittua lepäämään, kun kohta pieni reppana tarvitsee silityksiä.
Huokaus.
Kello on 2.54.

Kun silmä välttää...

Toimelias lapsi keksii itselleen tekemistä.
Kehoitan taas katsomaan videon pätkän äänet täysillä.

Tavoitteet uusiksi

Pikkusisko näyttäisi olevan hätäinen tapaus, joten asetetaanpa uudet tavoitteet.
Edes tämä päivä, mietitään huomenna sitten huomista.
Jooko, pliis.

Lepoa ja rasitus kevyen istumatyön luokkaa.
Sovita yhtälöön alati viipottava leikki-ikäinen.

Huoh.

Yllätys yllätys, meille tulee Pikkusisko

Sain tietää olevani raskaana raskausviikoilla 13.
Miten terveydenhoitaja ei voi tietää, miten lapsia tulee saati tunnista alkuraskauden oireita?
Koska sen ei pitänyt käydä niin helposti tälläkään kertaa.

Yllätys oli suunnaton, mutta erittäin iloinen.
Sopeuduttavahan se oli.
Alkuraskauden niskaturvotusultra meni ohitse.
Mitäs siitä, kävin läpi keskiraskauden veriseulonnat ja koska rakenneultrassakin kaikki näytti olevan mallillaan, uskalsi raskaudesta jopa olla onnellinen.
Edellisestä synnytyksestä jäi monia asia mietityttämään niinkin paljon, että synnytyspelkopoliklinikka tuli tutuksi.

Nyt minulla on virallisesti alkanut äitiysloma, vaikka arkeahan se ei muuta.

On kaksi rajapyykkiä.
Asetin itselleni kaksi tavoitetta: raskausviikot 34 ja 37.
Ensimmäisenä on toinen ylimääräinen lääkärikontrolli ja toinen on "se maaginen" täysiaikaisuuden rajapyykki.
Saa nähdä, minne päästään.

Kotona riittää vielä valmisteltavaa ja toivottavasti aikaa on. Tilasimme Aaronille isojen poikien sängyn tavoitteenamme siirtää Aaron siihen jo hyvissä ajoin, jottei hän koe pikkusiskon varastavan omaa paikkaansa. Vauvan pinnasängyn sijoituspaikka on meidän työhuone ja työhuone muuttaa takkahuoneeseen. Jännää, miten yli 140 neliötä ei riitä meille (pesänrakennusvietti laajentuu uuden kodin etsintään)... Tila ja avaruus ovat välttämättömyyksiä oman mielenrauhan kannalta.

Tilattiin sitten myös pitkällisen harkinnan jälkeen uudet rattaat. Tuplarattaat. Ajateltiin silloin noita BabyJoggereita ostaessa, että jos toinen lapsi joskus tulee, niin Aaron on jo niin iso, että voi matkustaa seisomalaudalla samoissa rattaissa. Toinen myönnytys, mikä kirpaisee, sillä olen ihan rakastunut noihin BabyJoggereihin ja niiden käytettävyyteen.

Ajatukset väkisinkin kääntyy tulevaan synnytykseen, jota odotan pelon sekaisin tuntein. Vauva-arki sinällään jännittää myös, mitä pyöritystä se sitten tuleekaan olemaan. Ja miten meidän silmäterämme, Aaron, sopeutuu vauvaan, jonka tuloon ei osaa vielä varautua, vaikka joka päivä puhutaankin Pikkusiskosta ja ihmetellään masuja sohvalla vierekkäin.

Pikkusisko on kyllä enemmänkin kuin tervetullut meidän perheeseen ja kotiin. Odotan tämän kaiken jännityksen keskellä sitä hetkeä, jolloin saa pienen, lämpimän ja tuhisevan kääryleen syliin. Miltä hän tuleekaan näyttämään? Onko hänellä minun silmäni ja isänsä huulet vai periikö hän kenties kunnon sukuvarpaat? Oli, miten oli, omalta hän tuntuu kuitenkin. Oikean kokoinen ja oikean näköinen, juuri sellainen, millainen hänen kuuluukin olla.