Puhinaa

Jotkut naiset ovat luotuja olemaan raskaana. He hehkuvat ja säteilevät koko raskauden ajan ihanammin kuin koskaan. Minä en kuulu siihen ihmistyyppiin. Raskaana olo on suoraan sanottuna typerää. Alussa vielä menettelee, kunhan muistaa syödä säännöllisesti, ettei ihan oksenna niille sijoilleen, mutta sitten, kun alkaa hullu paisuminen, niin siitä se alamäki alkaa eskaloituen olotilaan nimeltä totaalimuumi.

Hermot ovat pinnassa, ääriosat turpoavat hillittömästi. Ruoka ei maistu ja välillä se maistuu liiankin hyvin (rrrr, makeita juttuja). Unet jäävät pätkittäiseksi, olo on kömpelöäkin kömpelömpi ja mikä kaikista vihonviimeisintä: asioiden unohtaminen ja se, että oma pää ei tunnu omalta päältä. Olen aina ollut ylpeä nopeasta reagointi- ja päättelykyvystäni, mutta se on loistanut poissaolollaan useita kuukausia. Jee, estrogeenimyrskyt.

Onneksi loppusuora häämöttää. Tuskin maltan odottaa pääseväni taas lenkille tai vapaapainojen kimppuun.

Ja onhan se minityyppikin ihan mukavaa saada syliin ja nähdä, millaista pientä ötökkää sitä on tullutkin inkuboitua noin yhdeksän kuukautta. Sitä hetkeä odotellessa onkin hyvä välillä kölliä alati vauhtia kasvattavan pian-jo-isoveljen kanssa sängyllä ja höpsötellä puhelimen kameran kanssa.