Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Aaron alkaa saavuttaa vauhtia enemmän ja enemmän.
Lempipuuhaa on yleinen touhottaminen eteenpäin.
Sekä erinäiset muut asiat...

...sohvalle kiipeäminen
...tavaroiden tiputtelu
...portaiden kiipeäminen
...sängyllä mynstääminen
...murujen, pikkukivien, ruohon, kasvien, lekasoran yms. mutustelu
...palikkalaatikon tekeminen (ympyrät ja neliöt löytävät tiensä)
...renkaiden pujottaminen papukaijalelun runkoon
...syöminen (ja lusikan käytön opettelu)
..."missä on peukalo"-laululeikki
...kukkuluuruu-leikki (ihan sama mikä ja minkä takaa), pelkkä kurkistuskin riittää

On se kyllä tosi kiva, että Aaron on jo näin iso poika. Vauva-Aaronkin oli aivan ihana, mutta jotenkin päivä päivältä on valloittavampaa seurata Aaronin hurjan nopeaa kehitystä näin taaperona. Jokainen päivä tuo jotain uutta ja uudesta asiasta riemuitaan koko perheen voimin ja pitkään.

Pikkujutut ovat parhaita, juuri ne, joille on suorastaan ilosta ja onnistumisen riemusta taputettava useaan otteeseen.

Pien vesjpeto

Vesikauhu lämpimässä kotikylpyhuoneessa muuttui kesäauringon lämmittäessä vesileikeiksi ihan vahingossa mökkirannassa. Ehkäpä oman kylpyhuoneen vesi on ollut liian lämmintä ja palju liian pieni. Joka tapauksessa rannassa oli ihania pikkukiviä joita vetää kaksin käsin suuhun ja kivoja roiskintaleluja, jotka tuntuivat käteen ihan erilaisilta mitä kotona. Nyt vietämme porukalla pyykkipäiviä kotosalla (sekä pakastamme mansikoita ja teemme saunapuita, jippii) ja seuraavaksi suuntaamme mökkeilemään enon mökille Kiteelle. Ihana loma. Höpsö porukka.

Gone fishing

Nyt se alkoi. Meidän perheen loma!

Blogia päivittelen edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti.
Voipi olla, että postausten tahti virahtaa tai sitten ei.
Ei ole nimittäin suuria suunnitelmia ja kalenteri näyttää olevan tyhjää täynnä.
Jee!

Aurinko, aurinko lettuja paistaa.

Hauska on auringon lettuja maistaa.

Kiipeän puuhun, pistelen suuhun.

Loput voin heittää ukolle kuuhun.

Sitten käynkin nukkumaan

pikkuinen massuni pullollaan.

Lapioista viis

Hiekkalaatikolla sattuu ja tapahtuu, jopa niin paljon, että videokin meni vinoon (tai sitten hämäännyin kääntyvästä puhelimennäytöstä).

Kaikki tutit oravavauvoille!

Kas niin, eihän tässä näin pitänyt vielä käydä.

Mutta kävi, niin kävi. Lähdettiin koko perhe metsään lenkille. Just sinne samaiseen puskaan kantarellin kiilto silmissä. Joojoo, hieno idea. Ei me kyllä kerrasta opita (otin miehenkin mukaan, kuten uhkasin syksyllä).

Tättädää ja yllätys! Babyjoggerit eivät ole sen kovemmat metsäpelit kuin Emmaljungatkaan ja siinä lievän rytyytyksen keskellä ja kukkaiskielen lennellessä lensi myös tutti mättäälle. Tämähän huomattiin vasta hyvän tovin päästä, kun olin kantanut Aaronin ja P rattaat takaisin pururadalle.

Tämähän oli selvä merkki! Kotona keräsimme kaikki loput tutit pois piiloon ja nyt jännityksellä odotamme, mitä tästä seuraa. Toivottakaa onnea (ja hyviä hermoja itse kullekin säädylle).

Lähtölaskentaa

Enää viikko, kun meidän perhe starttaa kesälomalle. Onhan tässä jo päiviä laskettu useita viikkoja!

Suunnitelmat loman suhteen ovat vielä melkoisen avoimet, mutta pari tapahtumaa ainakin osuu kohdalle. Ensimmäinen niistä on jo perinteeksi muodostunut Ilosaarirock, mistä jo tänä keväänä aloitin, että josko ei enää tänä kesänä-epäilykseni. Muutama hyvä esiintyjä ja sitäkin paremmat ystävät, niin eipä tarvinnut enää pitkään mietiskellä. Aaron on Joensuun mummin hellässä huomassa sillä aikaa. Viime syksyinen Kuopiorock vauvan kanssa sai riittää ainoaksi festarikokemukseksi pienen kanssa.

Jottei koko kirjoitus menisi vain tulevaisuuden odotteluksi, voisin kertoakin, mitä meille oikein nyt kuuluu.

Aaron on tainnut ottaa jo hyvä tovi sitten ikätoverinsa kiinni motorisessa kehityksessä. Vauhtia piisaa ja uutta tulee yhtenä vyörynä. Aaronin lempparipuuhia ovat tällä hetkellä sohvan/sängyn/pehmoisen viltin/äidin/yms. päällä mynstääminen ja kikattelu sekä portaiden konttaaminen ylös (onneksi portaita ei ole kuin muutama). Keinuminen puistossa on superkivaa ja hiekkaa on edelleen mukava maistella, koska usein ensimmäisen kourallisen jälkeen hiekan maku saattaa ollakin muuttunut, vaikka ilmeestä päätellen näin ei kuitenkaan ole.

Aaron on myös ominut isin niittivyön ja mallailee sitä ranteeseensa kovalla tohinalla useita kertoja päivässä, niittivyöhän on kuin ukin kilisevä ja kimmeltävä rannekello! Poskihampaita puskee myös peräti kaksin kappalein alhaalle ja niiden vuoksi syöminen onkin välillä aikamoista leikkimistä. Toisaalta Aaron tahtoo joskus itsekin jo harjoitella syömistä lusikalla, mutta äiti vähän himmailee ja pelkää edelleen kamalaa sotkua.

Yksivuotiaan omaa tahtoakin alkaa jo löytyä. Jee. Aaron tahtoo ja kun ei saa, niin huulet menevät rullalle, silmät kostuvat ja selkeästi päässä raksuttaa ajatus, että olikohan tämä kielto pienen itkuntirauksen arvoinen. Aaronista löytyy kaiken touhun ja tohinan sisältä myös se tuttu herkkä ja rauhallinen lapsi, ja pienikin kielto (vielä tässä vaiheessa) tepsii ja urkittaessa pöydältä jotain aikuisten juttua, kuten äidin puhelinta, viime hetkellä liike pysähtyy ja Aaron katsoo kysyvästi äitiä, että saako koskettaa.

On se kyllä murunen.