Tarkasti mitattu

Viime viikonloppuna meille saapui vierailulle Aaronin Joensuun mummi, Helsingin kummitäti ja Noel-serkku P:n ollessa laskettelureissulla. Aaron sai elämänsä ensimmäisen palapelin lahjaksi ja otti siitä kaiken ilon irti heti kättelyssä. Tunnustelupalapeli sai uuden merkityksen ja se onkin ollut nyt viikon suosikkileluja.

Pojilla on ikäeroa noin vuosi ja neljä kuukautta, mutta heidän touhutessa tuntui eroa olevan paljon enemmän. Noel on jo niin iso poika ja meidän isoksi kokema vauva tuntui taas niin vauvalta serkun rinnalla. Vauhtia riitti ja Aaronkin sai tällä kertaa äänensä kuuluviin. Lelut jaettiin tasapuolisesti: Aaron sai kaiken märäksi kuolaamansa ja Noelin tylsäksi toteamat. Reilu jako, ainakaan Aaron ei vielä osannut protestoida.

Mummi lupasi ommella molemmille serkuksille kesävaatteita, joten mittanauha kaivettiin esiin ja Noel sai olla mummin apuna mittaamassa. Tiukan mittausrupeaman päätteeksi voin julistaa, että meidän vauva on nyt sitten virallisesti tasapaksu rakkauden pötkylä. Peppu on 557, selkä 557 ja pää 557.

Ryhmistä ja niihin soluttautumisesta

Olen aina ollut kiinnostunut ryhmistä ja niissä olevien ihmisten toiminnasta. On mielenkiintoista seurata ryhmärakennetta ja jokaisen ihmisen omaa paikkaansa siinä. Tullessani minulle ennestään outoon ryhmään pystyn havaitsemaan ulkopuolisen silmin ryhmän sisäistä toimintaa ja pyrinkin aina ensin tarkkailemaan ryhmän dynamiikkaa osallistumatta siihen aktiivisesti. Tästä ominaisuudesta on ollut todella paljon hyötyä, mutta aiheuttaa myös paljon turhautumista ja aiheuttaa pohdintaa, maksaako vaivaa edes yrittää soluttautua tähän.

Olen luonteeltani hyvinkin sosiaalinen, mutta vain silloin, kun tunnen itseni sinuiksi tilanteen kanssa ja koen sen aiheelliseksi. Kuulostaa laskelmoidulta, mutta usein se tapahtuu tiedostamattani. Tästä hyvänä esimerkkinä otan meidän vauvamuskariryhmän.

Ryhmässä suurin osa on jo syksyllä aloittaneita, tuntevat toisensa melko hyvin ja näistä "vanhoista tutuista" on muodostunut pienempiä kimppoja. He hakeutuvat aina tietyille paikoille istumaan ja vaihtamaan kuulumisia. Itse harvoin istun samalla paikalla, sillä minulle on aika sama, missä tuolini sijaitsee. Olen huomannut, että niinkin yksinkertainen asia kuin tämä minun ja Aaronin epälooginen sijoittuminen aiheuttaa ryhmässä kummastusta. Minusta on myös luonnollista seurustella vierustoverin kanssa, koska kuitenkin vietämme samassa tilassa useita tunteja kevään aikana. Tämäkin aiheuttaa hämmennystä. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun lähdetään omilta paikoiltaan laulun tahdissa etenemään, vanhat kaverit löytävät toisensa ja siitä lähtien parkkipaikalle asti sama ilmeisestikin hyvin vanha kaava toistuu ja ulkopuoliset pysyvät ulkopuolisina.

Miten voi yrittää soluttautua jo muodostuneeseen ryhmään onnistuneesti? Olisi kyllä välillä aika mukavaa tutustua uusiin ihmisiin ja opettaa Aaronille kanssakäymisen taitoja. Opetapa siinä toista ihmiseksi, kun tuntuu, että me olemme ihan toiselta planeetalta! Ehkä kuitenkin tyydymme aiheuttamaan suurta epäjärjestystä pikkuisessa kuppikunnassa ihan uhallaan ja istutaankin ihan villisti ensi kerralla. Toisaalta, kyllä se Espanjaan muuttokin houkuttelisi...

Yritän tietää, mitä tehdä ensi syksynä

Kohta on kunnan järjestämän ensimmäisen vauvakilpailun deadline. Ensi sunnuntaina on oltava viimeistään tulevan syksyn päiväkotihakemukset sisässä. Siis jos tietää, mitä tehdä ensi syksynä. Tai jos tietää, minne haluaa lapsensa päiväksi viedä. Minä saan joka tapauksessa päättää, se olisi minun valintani.

Olemme punninneet eri vaihtoehtoja ja päätyneet siihen, että aloitan työt syyskuun alusta. Ehkä. Jotenkin on vaan kamalan vaikeaa ajatella niin pitkälle. Miltä minusta tuntuu nyt, on varmasti ihan eri kuin miltä minusta tuntuu syksyllä. Entä jos haluankin hoitaa Aaronia vielä kotona tai entä jos haluankin jo keväällä töihin?

Toinen pään vaiva on se, mikä päiväkoti olisi hyvä Aaronille. Yksi olisi loistava, mutta jokseenkin mutkan kautta pitäisi joka aamu ja ilta sinne suoriutua. Toinen olisi ehkä ihan mukava ja ihan tässä vieressä. Kolmas vaihtoehto olisi oikeutettu arvosanaan "pelkkä ehkä" ja neljäs on "ehdoton ei-ei". Ja mihin me nyt sitten päädymmekään sisältää aina yllätysmomentin "entä jos sinne ei päästäkään".

Vaikka kunnalla on velvollisuus järjestää hyvinkin lyhyellä varoitusajalla hoitopaikka lapselle, niin paikka voi olla missä vain asuinkuntaa ja uskaltaako siihen luottaa, että saa silloin edes semi-kivan paikan. Hirveää epätietoisuutta ja epämukavuutta.

Torstaina käymme katsastamassa kaupungin steinerpäiväkodin, ehkä se selkeyttää edes joitakin mielessä pyöriviä kysymyksiä. 

Hän, joka rakastaa huomiota

Kuvat puhuvat puolestaan. Hassu vauva.

Lötköpötköviikonloppu

Mistä on paras viikonloppu tehty? Hyvästä ruoasta, lekottelusta ja yhteisistä jutuista.

Huomasin kalenterista, että on taas se aika vuodesta, jolloin on kerta kaikkiaan pakko käydä Sen Mahdottoman kimppuun ja yrittää vielä kerran. Kyseessähän on tietysti Runebergin tortut. Joka vuosi vannon eri reseptejä kokeillessani, että tämä olisi se viimeinen kerta ja kuitenkin seuraavana vuonna yritän jälleen. Milloin vika on taikinassa, raaka-aineissa tai kostutuksessa ja viime vuonna yritys taisi kaatua siihen, kun tortut eivät lähteneet silikonivuoista irti. Mutta nyt minä tein sen, hahaa, tuli oikein loistavat tortut (ne runebergit, heh heh...). Aaron oli leipurin pikkuapulaisena ja kieriskeli ympäri keittiötä jääden välillä jumiin kaappien ja laatikostojen eteen. Kaikki on nyt dokumentoitu seuraavaa vuotta varten. Minkähän reseptin sitten ottaisi ikuisuusprojektikseen?