Suuri kestovaippakokeilu vol. 3

..ja kuinkas siinä kävikään?

BumGenius-vuori + pari muuta

Viimeinen oljenkorteni kestovaippakokeiluun oli tilata halvalla nettikirpparilta BumGenius-kestovaippoja, koska olin kuullut/lukenut niiden olevan pintakuivia ja käteviä sen lisäksi, että kestävät kokonsa puolesta koko vaippaiän. Tämä olisi "se viimeinen" kokeilu, enempää en jaksaisi säätää. Suurella jännityksellä ja henkeäni pidätellen puin Aaronille vaipan ja eikun odottelemaan. Aaron pysyi tyytyväisenä, eikä huomannut eroa kertakäyttöiseen vaippaan verrattuna. Vaippa oikeasti toimi, kuten olin ajatellutkin! Jippii! Väsytystaistelun voitto! Vaipat päädyin lopulta tilaamaan Briteistä ja ne tulivatkin viikossa kotiovelle. Eli näin kävi. Totaalihurahdus. Kiitos vain minua sinnikkäästi psyykanneelle ystävälleni Kuopion suuntaan!

Koska tänäänkin näyttäisi olevan ikävän harmaa päivä, ajattelin piristää teitä vielä värikkäällä kuvalla Aaronista. Näin käy, kun vauva lukee (syö) kirjaa syötyään mustikkasosetta ja äidin kääntäessä selän eli laittaessa ruokaa itselleen ja isille.

5 kk ja vähän yli

Päivätöhö

Meidän pieni poikamme on jo 5 kk! Siis 5 kk! Ihan huomaamatta! Vastahan Aaron syntyi ensimmäisenä äitiyslomapäivänäni yllättäen meidät kaikki viisi viikkoa etukäteen. Tänään neuvolassa pidellessäni rokotusten jälkeen lohduttomasti itkevää vauvaa sylissäni huomasin jälleen kerran, miten vauva näyttääkin ihan samalta kuin meidän tavatessa ensimmäistä kertaa. Huoh..

Meillä onkin kuluneella viikolla ollut paljon tekemistä. Eilen kotiuduttiin mummilareissulta. Olihan se matkustaminen pienen vauvan kanssa aikamoista säätämistä yksin (siis kaksin), mutta ehkäpä ensi reissu onkin helpompi tehdä, kun ei tarvitse turhia hössöttää. Sekä meno- että paluumatkalle olin varannut meille perhehytin paikan ja tämä paljastuikin loistavaksi valinnaksi, kunhan sai muilutettua juuri ja juuri ovesta mahtuvat vaunut hyttiin sisälle. Hytti oli mukavan rauhallinen myös täytenä ollessaan ja siellä sai puuhastella omia juttujaan mielin määrin (johtuu varmasti paljolti matkaseurueesta). Aaron osoittautui jännämatkaajaksi, koska molempiin suuntiin nukkuminen junassa oli hiukan haasteellista. Jännämatkaaja ei kuitenkaan jännittänyt niin paljon, etteikö junan vessaa saatu perusteellisesti testattua useaan otteeseen...



Mummi oli meitä juna-asemalla vastassa ja matka jatkui vielä jonkin aikaa autolla Aaronin huhuillessa takapenkiltä lainakaukalostaan. Mummilassa meitä odottikin vastaanottokomitean toinen osa pienen pomeranian-koiran muodossa. Aaron oli ihan hölmistynyt ympäriinsä vipeltävästä otuksesta, joka välillä kävi salaa lipaisemassa siitä, mistä ylsi tai sai kiinni. Noh, allergeenialtistusta, allergeenialtistusta..
 

Samaa näköäkö?

Mummilassa oli paljon uutta ja mielenkiintoista ihmeteltävää, uusiin leluihin pitikin tutustua ihan kokonaisvaltaisesti käyttäen mahdollisimman montaa aistia samanaikaisesti. Minä muistuttelin mieleeni pari vanhaa lastenlaulua mummin avustuksella, vaikka vieläkin jäi hieman epäselväksi, mitä mummon kanoille tapahtui, kun hiljainen kettu hiipi metsästä..

Aika kului mukavasti normijuttuja touhuten, kunhan saimme normaalin päivärytmin kiinni matkan kolmantena päivänä. Matkan aikana tapasin toista kummipoikaani, hänen äitiään ja veljeään pitkästä aikaa, sekä unohdin tapani mukaan antaa mukanani raahaamat tuomiset. Aaron sai heiltä pehmoisen unipupun kaveriksi, joka onkin päässyt jo Unipupu numero 1:n, Vahtisuden ja Leijonan vierelle sänkyyn. Kävimme kyläilemässä myös Aaronin isomummolassa, minkä tiluksilla oli käynnissä suurenmoinen hirvijahti (ainakin sellaista trafiikkia oli pienellä tiellä). Aaron pääsee tutustumaan tähän joka syksyiseen tapahtumaan hieman isompana, koska pitäähän toisen ukin perintöä vaalia. Nyt Aaron sai tyytyä vain nukkumaan päiväunet pihalla toisten suhahdellessa pusikoissa.




Kaiken kaikkiaan ja muutamaa kommervenkkiä lukuun ottamatta vietimme Aaronin kanssa ihanan rentouttavan mummilamatkan. Kotipaikkani on kunnon joulumaa, on aina ollut. Sinne sataa lumi ensimmäisenä ja lähtee viimeisenä (P on ihan varma, ettei lumi sula sieltä kesän aikana ollenkaan). Minusta oli jotenkin hienoa, että Aaron "koki" ensilumensa juuri minun kotipaikkakunnallani. Ja täytyy kyllä myöntää, että oli hiukan nostalgista työnnellä vaunuja pikkupakkasessa läpi vanhan kotiseudun..

Mummila

Mummilasta mummilaan

Lauantaina Aaron oli ensimmäistä kertaa yökylässä mummilassa. Joo-o, kyllä se taas jännitti.. Aaron oli nauttinut mummin ja ukin jakamattomasta huomiosta antaessaan vastineeksi tukuittain mielihyvähormoneja isovanhemmille. Outoa oli huomata, miten koti tuntuikaan niin tyhjältä ilman pientä tohisijaa! Seuraavana päivänä vauvaa hakiessa Aaron touhusi innoissaan ukin sylissä kirjaa lukien ollen yhtä hymyä koko poika. Yökyläily oli sujunut mukavasti ja Aaron oli jopa ollut vieraskorea muutamana iltana esiintyneen iltapuuroriehumisen sijaan. Mutta olipa ihanaa rutistaa joka suuntaan viuhtova ja hymyilevä pieni iso vonkale syliin. Tuoksui se vielä ihan samalta..

Tänään ollaankin sitten oleskeltu sisällä melkeinpä turkishaalareissa. Toteutettaviin syksyprojekteihin (syksy, tuo paras ajankohta muutoksille!) kuului tänä vuonna ulko-ovien vaihto. Ulkolämpötilan painuessa yön aikana muutaman asteen miinukselle sammutettiin ilmanvaihto ja lämmitys aamulla, sekä vuorauduttiin kerroksilla ja valmistauduttiin tulevaan. Onneksi ovien vaihto häiritsi vain vähän normaaleja päivärutiineja, joskin lounaalla Aaronista oli hirmuisen pelottavaa ja jännittävää yrittää syödä samaan aikaan kuin vähän matkan päästä kuului yllättäviä remontin ääniä. Mutta oli se sen arvoista, talon yleisilme muuttui kertaheitolla! Aaron arvostanee tätäkin sitten pikkuisen vanhempana, kun ei niitä turkishaalareita sitten tarvitse sisätiloissa tämän koommin (toivon mukaan tai ennen kuin keksimme vaihtaa ikkunat).

Tulevana viikonloppuna minun ja Aaronin olisi tarkoitus suunnata toiseen mummilaan Joensuun tienoille junalla. Varasin hyvissä ajoin paikan perhehyttiin, jonne kuulemma nipinnapin mahtuvat jopa vaunut. Katsotaan, miten pärjätään.. Ajattelin taas tapani mukaan varautua ydintuhon varalta, josko se sitten estäisi pahimman mahdollisen skenaarion toteutumisen.

Viikon tunnelmia

Ulkona sataa ja lehdet putoilevat puista. Kunnon syyssää. Onneksi voi hyvällä omallatunnolla linnoittautua sisätiloihin villasukkiin pukeutuneena ja pötkötellä matolla. Ajattelinkin kirjoitella vähän kuulumisia tämän harmauden keskellä.

Viikonloppu oli touhuviikonloppu, kun koko perhe oli pihalla tekemässä syysjuttuja. Minä istutin useita kymmeniä kukkasipuleita tyhjillään ammottaviin kukkapenkkeihin P:n avustuksella ja Aaron katseli rattaista isin ja äidin menoa nukkumattia sinnitellen. Ensi kesänä Aaron voikin sitten innolla katsella esiin puskevia versoja, jos mikään eläin ei ole syönyt mukuloita ennen sitä. Sunnuntain aikana ehdittiin myös syksyiselle kävelylenkille, jonka pituudeksi muodostui n. 13 km.

Aaron on kovaa vauhtia lähestymässä viittä kuukautta (apua!) ja vauhti vaan kiihtyy. Tuntuu, että joka unilta, olivat ne sitten yö- tai päiväunet, herää vilkkaampi ja osaavampi vauva iloisesti kujerrellen. Unisukat ovat useana yönä löytyneet jostain muualta kuin jaloista ja peitto on ties millaisella mutkalla, mutta ei ainakaan vauvan päällä. Sylissä ei enää viihdytä makuuasennossa kuin äärimmäisessä koomatilanteessa ja olkapäällä on typerää tarkastella maailmaa paikallaan, vaan pitää haroa ja punkea eri suuntiin, viis siitä, onko isin tai äidin nenä tiellä. Selällään on jo välillä vähän tylsää, mutta vatsalleen on vielä hyvin vaikea kääntyä (paitsi vahingossa unissaan ja tästä seuraa paniikki). Vatsallaan taas on kivaa kurkotella leluja, mutta helposti on turhauduttava, kun taidot eivät vielä riitä eteenpäin menemiseen. Keskusteluja käydään tiiviisti päivän polttavista aiheista ja moneen asiaan Aaronilla onkin painava kommenttinsa sanottavana. Huumorintajuakin alkaa löytyä, varsinkin kukkuu-leikki on tosi hassu ja sitä jaksaisi leikkiä loputtomiin. Serkkupojalta saatu pehmokirja saa päivittäin kovaa kyytiä, erityisesti sen rapiseva ankkasivu, ja siitä innostuneena liityttiinkin vauvakirjakerhoon.

Ai niin.. Aaron sai postia Joensuun mummilta. Kuoresta paljastui uudet ihanat ja lämpöiset villasukat!

Aaron maistelee mansikkaa

Siivottu ja iloinen lapsi välipalan jälkeen

Aaron kävi sienessä

..ja äiti myös.

Joka syksyn lempipuuhiani on ollut sienestys lähimetsässä. Tämä on saavuttanut edellisvuosina niin suuren suosion keittiössämme, että minua on jopa kielletty viime syksynä keräämästä enempää. Tänä syksynä sienestykseen on tullut hiukan taukoa jostain kumman syystä, mutta näppäränä naisena tämänhän voi aina korjata! Alle kokosin pieniä vinkkejä sienestykseen vauvan kanssa:

1. Pukeudu sään mukaan. Pue myös vauva sään mukaan. Itsellä kannattaa olla ovesta ulos lähtiessä pieni vilu, hiki tulee kuitenkin. Jos taas vauvalla on liikaa päällä, se kyllä ilmoittaa epämukavuutensa kovaan ääneen, joten aina voi vähentää (tadaa)!

Pitkospuut, joille mahtui pelkät etupyörät

2. Harkitse kantoreppua vauvalle vakavasti. Oikeasti.

3. Kun kuitenkin toteat kantorepun typeräksi valinnaksi, muista, että ei kannata uskoa kaikkea, mitä sinulle sanotaan vaunujen ostovaiheessa. Ostit sitten mitkä tahansa vempeleet, niillä ei kuitenkaan tule pääsemään metsässä sen paremmin. Vanha metsä ei ole vaunumaastoa.

4. Lyhin reitti ei ole aina se helpoin, vaikka hammasta purren sekin taittuu.

5. Tämä seuraava voi tulla monelle yllätyksenä!
Hermoja lepuuttavan sieniretken ja kolmen vartin rytkytyksen jälkeen voi olla, että vauva ei haluakaan jatkaa uniaan vaunuissa tylsällä terassilla.

6. Ja lopuksi: muista, että saalistakin tärkeämpi on ihana ja eheyttävä kokemus syksyisestä luonnosta. Kaupastakin saa ihan kivoja sienikeittoaineksia.

Bonuskohta: Jos nyt kuitenkin ajattelit mennä niillä hemmetin vaunuilla metsään, niin ota nyt ihmeessä kaveri mukaan!

Äidin päivä, isin päivä

Pitkällisen (lyhyen) harkinnan jälkeen päätin lähteä ystäväni illanistujaisiin Helsinkiin perjantaina. Tämähän luonnollisesti tarkoitti sitä, että P jää Aaronin kanssa kahdestaan kotiin. Isi oli jäämässä viettämään laatuaikaa vauvan kanssa ihan hyvillä mielin, mutta minua ahdisti. Ei se, etteikö pojat täällä olisi pärjänneet, vaan se, että miten minä pärjäisin! Joo, typerä minä. Ilta oli mahtava, kiitokset vaan ihanalle järjestäjälle ja lukiokavereilleni. Uskomatonta, miten tuntuu, että vasta eilenhän me oltiin samalla tai rinnakkaisluokilla, mutta aikaa tarkemmin ajateltuna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.

Lisäksi pääsin samalla reissulla sylkyttämään suloista kummipoikaani, jolle ei enää mene läpi, että hänen suosikkikirjoistaan luetaan puuta heinää. Yrittäessäni kertoilla mitä sattuu yhdestä sellaisesta, sain tiukan vastauksen: "Ei noin, nyt luetaan!" Ja mikä tärkeintä, sain myös viettää laatuaikaa siskoni kanssa shoppaillen.

Noh, miten ne pojat olivat pärjänneet?


Kauhuskenaarioni sohvalla eilisissä ja pukluisissa vaatteissa röhnöttävästä, hermonsa menettäneestä kaksikosta ei toteutunutkaan. Ne olivat pärjänneet loistavasti ja niillä oli ollut kivaa. Aaron on parasta yleisöä kitaran soitolle ja laululle. Aaron ei välitä, jos kaikki ei osu heti kohdilleen. Pääasia, että saa leikkiä!


Lopuksi ajattelin tunnustaa erään asian. Yritän nimittäin opetella käyttämään järjestelmäkameraa, jottei arki kävisi turhan pitkäksi. Menestys on ollut vaihtelevaa ja täällä julkaistuja "edustuskuvia" edeltää yleensä kymmeniä räpsyjä. Suhteellisen paikallaan olevan vauvan kuvaaminen on yllättävän haasteellista. Alhaalla sarja, mikä on saatu aikaa ilmeillen hassusti vauvalle ja huitoen kameran kanssa sillä sen kummemmin tähtäämättä. Tadaa!