Jouluaatto

Rauhallista Joulua kaikille!

Päivämme murmeleina

Tuntuu, että jokaisen kirjoituksen voisi aloittaa sanoilla "aikaa on vierähtänyt". Niin se vierähtää ja yritämme pysyä täällä kotona perässä.

Aaron vietti kolme yötä Joensuun mummin kanssa, kun me vanhemmat päätimme lähteä viettämään yhteistä laatuaikaa Milanoon tuossa itsenäisyyspäivän aikoihin. Milanon matka oli tervetullutta vaihtelua tavalliseen arkeen kaikessa rankkuudessaan huolimatta, koska meillä ei tunneta sanaa lepoloma. Aaronilla ja mummilla oli mennyt loistavasti täällä kotosalla, eikä Aaron kiukutellut meille yhtään tullessamme takaisin. Kaikki oli taas kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Joulu olisi jo ensi viikolla. Viime vuonna toteutimme hienot joulukorttikuvaukset, mutta ajanpuutteen ja tuon väkkärän vauhdin vuoksi päätimme ottaa tänä vuonna rennosti ja postittaa sukulaisille ihan tavalliset kaupasta ostetut joulutervehdykset. Joulupiparitkin, mitkä paistettiin yhdessä Aaronin kanssa, on jo kohta syöty ja pakastin on täytetty jouluruoilla (laatikoilla). Kuka pipareita tai joulutorttuja edes jaksaa syödä varsinaisena juhlapäivänä? Ei kukaan, ainakaan meillä, joten olemme ulkoistaneet piparitorttumässytyksen koko alkujoulukuun ajalle. Sitten jouluna voi keskittyä muihin herkkuihin, heh. Ainakin Pikkusisko taitaa olla oikea herkkusuu, koska minun tekee jatkuvasti mieli makeaa..

Piparit tehdään perinteisesti tonttulakki päässä. Aaronilla on päässään isänsä vanha tonttulakki.

Joulu on se, mikä ei koskaan muutu. Tällaisen lauseen kuulin toissa päivänä P:n suusta. Niinhän se on, koska samassa taloudessa asuu perinnehirmu. Yhteisten joulujuttujen jälkeen olemme pyrkineet pitämään joulun samanlaisena. Ei kai kukaan kerran vuodessa tapahtuviin "rutiineihin" voi kyllästyä?

Meidän jouluun laskeutuminen alkaa tällä viikolla P:n silmäleikkauksella. Josko loppuviikosta saisimme sen torin suurimman kuusenkin kotiin raahattua...

Puistossa

Aaron näkee linnun. Kannattaa laittaa tietokoneen äänet päälle.

Lunta, pliis.

Hui, aika se vain juoksee ja blogi on elänyt taas hiljaisuutta päivän touhujen ollessa niin mukaansa tempaavia, että olen ottanut joka päivä torkut yhdessä Aaronin kanssa (osa syynsä voi olla Pikkusiskollakin) ja siinäpä se päivän lepohetki olikin.

Joensuun mummilan reissu meni mukavasti ja junamatkat vipeltävän taaperon kanssa olikin helpoimmat ikinä. Tai voimillehan ne otti, mutta Aaron tykkäsi juoksennella muiden lasten perässä leikkivaunussa tukka märkänä minun katsoessa perään ja ruokailukin sujui mukavasti. Testauksessa oli ravintolavaunun lasten lasagneannos, joka aiheuttikin suurta riemua, koska puolet lautasesta oli värikästä salaattia ja sitä sitten olikin hupaisaa heitellä pitkin pöytiä. Toisaalta annoksen täyttävyydestä voi olla kahta mieltä, koska heti sen jälkeen Aaron söi minun eväistäni puolikkaan sämpylän ja mandariinin. 

Lumi satoi Joensuun seudulla lähtöaamuna ja kotiinkin asti ollaan saatu sitä jo hiukkasen. Eilen pulkkailtiin kotipihan mäessä. Aluksi Aaron oli ihan jännityksestä kankeana, mutta ensimmäisen mäen jälkeen sain vetää puoli tuntia pulkassa hihkuvaa lasta ylösalas mäkeä. Mutta nyt se lumi sulaa. Voi itku. Kuten jo viime talvena totesin vanhana lumen vihaajana, että lumeen suhtautuminen muuttuu selkeästi lapsen myötä. Tulisi jo parin asteen (hurrrjaa) pakkaset ja vähän lunta. Kaipaan niin valoa! Onneksi päivien harmauteen saa jonkin asteista piristystä, kun vaan sinnikkäästi työntyy ovesta pihalle. Aaron nauttii, oli sää kuin sää ja sen ilon katseleminen saa väkisinkin hyvälle mielelle.

Oheisessa kuvassa Aaron on juuri kierinyt liukumäen alaosassa, maistellut lunta, rapaa ja vähän liukumäen kaidettakin.

Lumen etsintää

Lähdemme Aaronin kanssa huomenna etsimään lunta. Missäs sitä todennäköisimmin olisi kuin toisen mummin luona Pohjois-Karjalassa. Sinne siis.

Junamatka voi olla hauskin ikinä Aaronin liikkuessa kuin pieni sukkula paikasta toiseen, tai sitten se on ihan kamala. Jännityksellä odotan, millainen show syntyy lasten leikkipaikalla. Ajattelin päästä helpolla ja uutisissa olleiden junan ravintola-annosten innoittamana päätin ulkoistaa eväiden kuljettamisen ja käydä katsastamassa ekaan kertaan Aaronin kanssa paikan tarjonnan (rusinoita, muumikeksejä ja riisikakkujahan ei eväiksi lasketa, vakiovarusteita).

Mummin luona on kuulemma kaikki mahdollinen jo valmiina, että periaatteessa matkatavarat pitäisivät jäädä pieniksi ja kevyiksi (niin just, ainahan ne). Saa nähdä, millainen kuormamuuli taas olen, kun kotiovesta lähden. Aina löytyy jotakin, mitä aivan varmasti tarvitsee tai kaipaa. Tällä hetkellä pää vaan lyö tyhjää..

Mutta me kohta vilahdamme!

Kadonneen pandapalikan metsästys

Aaron on kunnon touhupoika. Ei uskoisi, että se rauhallinen ja selällään vuosi sitten viihtyvä toukka olisi nyt näin vauhdikas pieni mies. Vasta riitti pöllön tuijottelu ja nyt jo keksitään mitä ihmeellisimpiä leikkejä!

Paras juttu on selvästi palikoiden laittaminen sopiviin reikiin, siis ihan mihin vain. Palikkalaatikko on jo niin nähty. Palikat sopivat vaikka juomapulloon tai patakintaaseen, ja illan tullen niitä sitten metsästetään porukassa. Tässä jokunen päivä sitten katosi Aaronin kestosuosikki: toinen pandapalikoista. Tänä aamuna se löytyi isin bootsista. Tottakai, selvä paikka! Ja mummikin laittoi tekstiviestiä, että hänen käsilaukustaan oli löytynyt mittalusikka ja pieni punainen kuppi.

Uusin leikeistä taitaa olla eläinten ruokkimisleikki. Lehmälle annetaan ruokaa ja lammasta juotetaan sopivin äänitehostein, eri kupeista tietysti. Sormiväritkin ovat tosi kivoja, varsinkin, kun siinä ohessa saa maalata vähän varpaitakin ja uudet puuväritkin löysivät tiensä paperiin suun sijasta.

Nämä uudet oivallukset valitettavasti vaikuttavat Aaronin (ja minun) yöuniin. Keskellä yötä pitää tuumia ja prosessoida ajatuksia, joten pahimpina öinä meillä herätään useita kertoja lohduttomaan lapsen itkuun. Itku onneksi menee ohi silittelyllä ja peittelyllä, mutta jostain kumman syystä välillä taas hiukan väsyttää. 

Viikonloppuna käyn kokeilemassa hiukan, miltä keikkatyö maistuu ja isi saa viettää isänpäiväviikonloppua parhaalla mahdollisella tavalla, leikkimällä Aaronin kanssa kahdestaan. Ensi viikolla olisi suuntana pitkästä aikaa Joensuun mummila ja junamatka kaikessa jännittävyydessään.

Viikon kuulumisia

Keskiviikkona kävimme P:n kanssa sairaalassa rakenneultraäänitutkimuksessa Aaronin ollessa mummolassa ukin kanssa. Oli jännittävä käynti, hui. Mutta kaikki oli kunnossa. Ensimmäiseksi kätilö vilautti meille 4D-kuvaa vauvasta ja katsottuani hetken kuvaa kasvoista, päähäni pälkähti ajatus, että tämä on muuten tyttö. Hän oli niin siro ja muutenkin piirteet olivat ihan erilaiset kuin Aaronin vastaavat samoilla viikoilla. Kätilö tutki vauvan tarkkaan päästä varpaisiin ja kaikki näytti olevan niillä paikoillaan ja toimivan, kuten pitääkin. Lopuksi hän vielä kysyi, haluammeko tietää vauvan sukupuolen. Kuulemma hän ei saa katsottua sukupuolta kuin kerran vuoteen vauvan asennon vuoksi. Tottakai halusimme ja sieltä todellakin näyttäisi meille tulevan pieni prinsessa. Jotenkin olin asennoitunut toiseen poikaan, mutta hyvä näin. Nyt vain pitää opetella olemaan pienten tyttöjen kanssa ja yrittää ainakin kasvattaa hänet suurin piirtein suoraan kaiken vaaleanpunaisen pumpulihörsötyksen keskellä.

Mitä pienten tyttöjen kanssa tehdään?

Aika pitkältä samaa kuin pienten poikien kanssa. Tällä kertaa arvoisa isoveli auttoi minua tyhjentämään kauppakassia. Voi sitä riemua, kun esiin paljastui sipulipussi!

Voisin muuten siirtää digijärjestelmäkameran olohuoneen puolelle, jotta saataisiin jokin roti näihin suttuisiin kamerakuviin...

Rämäpää

On se kumma, miten oman lapsen veren näkeminen säikäyttää ihan kamalasti. Jälkikäteen tärisyttää ja sydän pamppailee, vaikka veren näkeminen ja haavojen hoitaminen sujuukin normaalisti ihan rutiinilla.

Aaron söi aamupalan ihan innoissaan normaalista tuolista ja lähti sitten viipottamaan, otti osumaa olohuoneen pöydän kanssa ja kieli jäi hampaiden väliin. Voi, sitä veren ja huudon määrää. Ja sittenpä koko aamupäivä olikin täyttä kaaosta, johon toi riemua ainoastaan märkä hiekkalaatikko.

Nyt sekä poika että äiti ovat vähän väsyneitä.

Takaisin kotielämään

Nyt se sitten loppui. Aaronin päivähoito. Ensin podin päivähoitoon vientistressiä, nyt ahdistun päivähoidon loppumisesta. Aaron on alkanut viihtyä todella hyvin hoidossa ja nyt joka aamu sinne puurolautasen eteen on jäänytkin hymyilevä poikanen.  Tämän päivän jälkeen on tiedossa taas kokopäiväistä äitimoodia.

Osaanko tarjota Aaronille tarpeeksi monipuolista ruokaa?
Osaanko tarjota riittävän vaihtelevaa viihdykettä?
Minne pitäisi suunnata, jotta Aaron tutustuisi uusiin kavereihin?
Riitänkö minä päivän ohjelmavastaavaksi ja aktiviteettisuunnittelijaksi?
Mitä sitten, kun on vain pakko saada pikkiriikkinen hengähdystauko?
Mitä sitten, kun muumiudun niin pahasti, että lyllerrän vain eteenpäin ja en pysty mihinkään järkevään?

Aaron oli vain pari kuukautta hoidossa, mutta jo se aika on saanut minut epäilemään vanhemman kykyjäni. Tiedän, tyhmää.

Päiväkodista jäi mukavia muistoja (yhteyden ottoa hiekkalaatikon reunan kanssa ei muistella enää, vaikka jälki näkyykin edelleen) ja näistä kaikkein liikuttavimmat ovatkin Aaronin ensimmäiset kunnon askartelut. Värikäs syksyn lehti ja kärpässieni. Kärpässienessä tosin ei ole silkkipaperimyttyjä, kun Aaron ei millään suostunut rypistämään paperia (kotona kyllä rypistellään ja vaikka mitä). Mutta on ne kyllä liikuttavia. Muistan teininä miettineeni, miten jotkut vanhemmat voivat pitää lapsensa räpellyksiä lumoavina luomuksina. Nyt sen ymmärrän, täydellisiä taideteoksia.

Lopuksi mahakuulumisia: Vatsa tuntuu jo valtavalta ja odotan kauhulla viikkojen etenemistä, koska en Aaronia odottaessanikaan ollut mikään seesteinen ja omaan kroppaansa tyytyväinen äiti aina painon kanssa tapelleena ihmisenä. Phuh. Enää pari viikkoa, kun päästään tutkailemaan vauvaa pidemmän kaavan mukaan ja toiveissa tietenkin sukupuolen paljastuminen. Olemme kyllä vakaasti sitä mieltä, että jos hän ei nyt paljasta itseään meille täysin, menemme 4D-ultraäänitutkimukseen kokeilemaan paremmalla tuurilla. Tieto vauvan sukupuolesta on kuitenkin tärkeä tekijä, mikä osaltaan kypsyttää meitä vanhempina. Mutta siellä jo vipelletään, vähäsen.

Syystuulet

Viime aikoina on ollut todella vaikea tarttua blogin kirjoittamiseen. Sanottavaa on niin paljon, etten tiedä oikein, mistä aloittaisin. Tämä syksy on ollut mullistuksia täynnä ja pikkuhiljaa alkaa itsekin tajuta, että ehkäpä tässä vielä hyvin saattaa käydä ja että ehkä kaikella onkin ollut tarkoituksensa. Niin ainakin haluan uskoa.

Syksyn työsuunnitelmat romuttuivat totaalisesti näin kiertelemättä sanottuna. Varmoilta kuvioilta meni pohja ja piti alkaa todelliseen työn etsintään puhtaalta pöydältä. Paikkoja on ollut todella niukasti ja kaikkia mahdollisia olen hakenut, mutta ilmeisesti pula ammattini edustajista ei olekaan niin suuri, mitä voisi kuvitella.

Aaron aloitti päivähoidon joka tapauksessa ja on ollut siellä muutamana päivänä viikossa. Nyt hoitokin alkaa sujua alun kriisin jälkeen ja Aaronista onkin tullut reipas ja touhukas poika, joka uskaltaa jopa laskea yksin pienestä liukumäestä!

Ihana yllätys iski vasten kasvoja ja palautti maan pinnalle. Ja oikeastaan helpotti päätöksessä, jonka yhdessä perheenä teimme. Aaron lopettaa päiväkodin puolentoista viikon päästä ja minä jään takaisin kotiin hoitamaan häntä, kunnes jään tammikuussa varhennetulle äitiysvapaalle (nyt vaan laskemaan innokkaasti laskettua aikaa, heh). Ristiriitaisin tuntein tunnustan, että enää ei ole kiire etsiä työpaikkaa ja mennä töihin. Olisi vain ollut niin mukavaa tuntea itsensä eri tavalla kuin äitinä ja vaimona tarpeelliseksi ja muuttavansa omalla tavalla kaupunkiamme paremmaksi paikaksi olla ja asua.

Mutta nyt tärkein tehtäväni taitaa olla kotona. Ehkä näin on kuitenkin parempi.

Maanjäristyksiä

 
"Sai alkunsa tähdenlennosta, 

horsman nukasta hennosta, 

taivaan sateenkaaresta, 

isän ja äidin haaveesta. 

Salaisuus ei pysy kauaa, 

meillä odotetaan vauvaa."

Espanjan tädin paita

Miksi Suomessa lastenvaatteet ovat lähtökohtaisesti pliisuja tai sitten yltiömainoskamaa? Miten löytää lapselleen persoonallisia vaatteita, jotka kuvastavat lapsen omaa luonnetta ja miellyttävät vanhemman silmää? En minä, hitto vie, tiedä!

Vauvan vaatteet olivat tosi söpöjä ollessaan vaaleita, mutta nyt, kun vaatteiden koko alkaa lähentyä 92:sta, kaupoista löytää joko ihan tolkutonta carsspidermanangrybird-kaaosta tai sitten retrohässäkkää. Mutta en minä tahdo sellaisia Aaronille ostaa, kun Aaron tykkää tällä hetkellä pandoista ja possuista.

Aaron tarvitsee pitkähihaisia paitoja, kenkiä ja talvivaatteet. Kamala ongelma. Merkkejä, joista pidän, en tässä nyt luettele, mutta niitä yhtäkään ei pienestä kaupungistamme löydy. Huoh. Pitää siis lähteä merta edemmäs kalaan eli kuun lopussa on bookattuna vanhempien riemuloma Helsingissä ja shoppailuagendana on ostaa Aaronille vaatteita. Haha, todellakin luitte oikein.

Tämä rakkaan ystävän Espanjasta lähettämä paita oli Aaronin vauvalahja ja nyt se on sopiva. Ihana, eikö totta? Miksi Suomesta ei löydy mitään vastaavaa?

Ja kun olohuoneen matto ei riitä

Olen ennenkin kertonut siitä, miten välillä on hankala yrittää keskittyä hetkeen ja nauttia siitä vaiheesta, mikä milloinkin on menossa. Aina olisi jotain "parempaa" odotettavissa, kunhan saavuttaa ensin tuon ja sitten tuon virstanpylvään. Noidankehä on valmis. Olen huomannut ikäväkseni taas Aaronin päiväkotielämän myötä, että olen salaa alkanut toivoa, että olisihan se kiva, jos Aaron esimerkiksi osaisi jo kävellä. Kuinka paljon helpompaa sitten olisi. Tai jos se osaisi ilmaista itseään sanoilla. Tai ja tai ja tai! Ja sitten kun sitten kun... Hyi minua. Ehkä käyn edelleen herkillä ja koen pientä luopumisen tuskaa Aaronin ollessa hoidossa. Päiväkodissa Aaron on kaikista nuorin ja ainoa, joka ei osaa vielä kävellä. Taidan potea jonkin asteista huonoa omaatuntoa asiasta. Ja vielä, kun melko varmat työkuviotkin menivät pieleen, niin ahdistussoppa onkin valmis.

Aaron alkaa laajentaa selkeästi tutkimisaluettaan maailmassa. Siksi onkin välillä tosi hankalaa keksiä jotain jännää ja uudenlaista tekemistä. Onneksi läheiset leikkipuistot tarjoavat helpon ratkaisun tähän ongelmaan. Aaronille rymyämisen kestävät vaatteet päälle, istutetaan se hiekalle (ehkä myös johonkin vätkyttimeen välillä) ja vot. Iloinen lapsi on täällä taas!

Loppuhurraus: Aaron on kyllä taapertanut kokonaiset kolme askelta ilman tukea. Ja Aaron osaa laskeutua portaat peruuttamalla. Aaron tykkää marjoista: uutena herkkuna puolukka, aronia ja pihlajanmarja.

Sairastuvalta toistamiseen

No niin. Aaron sitten onnistui viime viikon päiväkotiharjoittelun aikana imuroimaan elämänsä toisen kunnon räkätaudin. Eilen päivällä nousi kuume ja sitä samaa jatkunut tänäänkin. Voi plääh. Räkää, limaa ja reppanuutta talon täydeltä. Onneksi isi toi töistä tullessaan parhaat tropit ikinä ja ehkäpä selviämme nyt ensi yön vähän paremmilla unilla, mitä viime yöt. Grishamin opuksetkin ovat taas hyötykäytössä eli sängyn päätyä korottamassa. Toivoa sopii, että Aaron pysyy suht liikkumatta sängyssä yön, eikä nuku puolta yötä pää alaspäin.. Eli päiväkotielämä on nyt jäissä toistaiseksi. Viipotetaan kotona ja yritetään huilia.

Ai niin, tutti ei sitten kelvannutkaan oravavauvoille, sillä eilen sienimetsässä kävellessä törmäsin tutun näköiseen tuttiin nauhoineen. Se oli ripustettu puun oksaan tosi söpösti. Kiittämättömät otukset...

Kuinka aloittaa päivähoito?

Aloittele valmistautuminen jo edellisiltana järjestämällä lapsen eteen niin pahaa iltapuuroa (normaalia), että lapsi kieltäytyy itkupotkuraivareiden nojalla sitä syömästä.

Syötä lapselle hengenvetojen välissä pari lusikallista puuroa korvatulpat päässä (itsellä).

Vie yliväsynyt lapsi kylpyyn, jotta päiväkodissa on puhdas lapsi. Anna veden lentää ympäriämpäri, pääset itse vähemmällä.

Nukuta se normaalisti, sormet ristissä.

Herää tunnin välein yötä lapsen itkuun puolisosi kanssa ja ihmettele, mistä se johtuu, kun lapsi huutaa selällään, kyljellään, poikittain, kontallaan, mahallaan jnejne.

Huomaa aamulla olevasi täysi zombie ja lapsella olevan nenä ihan tukossa.

Tee jälleen niin pahaa aamupuuroa, että lapsi kieltäytyy sitä syömästä itkupotkuraivareiden ryydittämänä ja lisäksi kieltäytyy juomasta maitoa.

Paketoi lapsi ja ne tuhannet tavarat, joita nimikoitiin huolella, autoon ja kaarra päiväkodin pihaan.

Jätä sydäntäsärkevästi  (ja tukkoisesti) äitiä huutava lapsi apinatarhan pihalle ja kaarra itse pala kurkussa autolla pois.

Ja nyt sitten voitkin hyvällä omatunnolla mennä rauhassa lounaalle puolisosi kanssa ja valmistautua työhaastatteluun, jossa muistat peitellä ylimääräisestä kahvinjuonnista johtuvaa käsien tärinää.

Paitsi tunnustan. Aaron jäi päiväkotiin tosi nätisti. Suuren mekkalan aiheutti rukkasten pukemisahdistus ja sitten lähdettiinkin kivan päiväkotitädin kanssa syömään hiekkaa. Inaustakaan ei kuulunut. Äidiltä kuului, mutta vasta autossa.

Loman loppu

Voi nyyh sentään. Arkeen palaaminen on aina yhtä karua viiden ihanan yhteisen lomaviikon jälkeen. Kesällä ehti tapahtua yhtä sun toista ja kilometrejä kertyi autoon ihan mukava määrä. Nyt viimeinen lomaviikko fiilisteltiin ihan kotosalla ja otettiin rennosti.

Aaron täyttää kohta 1 v ja 3 kk. Apua. Joka päivä tulee hämmästeltyä, mihin se meidän vauva katosikaan. Ystäväpiiriin ja lähisukuun on saatu lisää jäseniä, joita ihaillessa on palautunut hassuja pieniä yksityiskohtia Aaronin vauvavuodesta. Siis miten ne vauvat ovatkaan niin pieniä? Siis ihan minejä. Ja Aaron oli päälle kilon verran vielä pienempi. Ei Aaron kyllä koskaan liian pieneltä tuntunut käsiin, sylissä tuntui heti omalta ja sopivan kokoiselta ja muiden vauvat jättiläisiltä. Ehkä pikkuisen osaan samaistua muiden päivittelyihin viime kesänä...

Eli ylihuomenna neuvolareissua pukkaa, koska kotikaupungissa on etuoikeus tällaiseen yhteen "ylimääräiseen" reissuun. Saadaan toinen MPR-rokote ja tiedetään sitten herran strategiset mitat. Uskon, että neuvolantäti ei edes tunnista Aaronia, niin paljon tämän kesän aikana on tapahtunut. Luulen, että tädin varaamat lelut saavat kyytiä ja huoneen joka nurkka tulee tutkituksi, ensimmäistä kertaa.

Lapsi oppii muuten yllättävän helposti asioita, mitä hassummaksi (tai typerimmiksi) ne menevät. Tästä esimerkkinä Aaron osaa näyttää napansa ja lipittää varvastaan pyydettäessä.Toisaalta tänään huomasin, että Aaronin mielestä Rosbergin Keke-laulu (mikä lie biisin oikea nimi) on jotain superhauskaa tai ainakin se kekekekekekekeke-kohta... Ja mitä halvempi lelu tai tavara, mikä ei ole lelu ollenkaan, on siistein, kuten kuvissa esiintyvä arvon läpsykkääni.

Mitäs muuta meille kuuluu? Noh, minun töistä ei ole vielä mitään tietoa eikä stressiä vielä puske asiasta. Pitäisiköhän pikkuhiljaa alkaa panikoida? Aaron tarvitsisi kenkiä päiväkotiin ja ainakin kurarukkaset..ties mitä lisäksi.. Ehkä ne tädit kertovat meille sitten, mitä puuttuu. Mutta vielä pari viikkoa kotinuhjuamista, jee.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Aaron alkaa saavuttaa vauhtia enemmän ja enemmän.
Lempipuuhaa on yleinen touhottaminen eteenpäin.
Sekä erinäiset muut asiat...

...sohvalle kiipeäminen
...tavaroiden tiputtelu
...portaiden kiipeäminen
...sängyllä mynstääminen
...murujen, pikkukivien, ruohon, kasvien, lekasoran yms. mutustelu
...palikkalaatikon tekeminen (ympyrät ja neliöt löytävät tiensä)
...renkaiden pujottaminen papukaijalelun runkoon
...syöminen (ja lusikan käytön opettelu)
..."missä on peukalo"-laululeikki
...kukkuluuruu-leikki (ihan sama mikä ja minkä takaa), pelkkä kurkistuskin riittää

On se kyllä tosi kiva, että Aaron on jo näin iso poika. Vauva-Aaronkin oli aivan ihana, mutta jotenkin päivä päivältä on valloittavampaa seurata Aaronin hurjan nopeaa kehitystä näin taaperona. Jokainen päivä tuo jotain uutta ja uudesta asiasta riemuitaan koko perheen voimin ja pitkään.

Pikkujutut ovat parhaita, juuri ne, joille on suorastaan ilosta ja onnistumisen riemusta taputettava useaan otteeseen.

Pien vesjpeto

Vesikauhu lämpimässä kotikylpyhuoneessa muuttui kesäauringon lämmittäessä vesileikeiksi ihan vahingossa mökkirannassa. Ehkäpä oman kylpyhuoneen vesi on ollut liian lämmintä ja palju liian pieni. Joka tapauksessa rannassa oli ihania pikkukiviä joita vetää kaksin käsin suuhun ja kivoja roiskintaleluja, jotka tuntuivat käteen ihan erilaisilta mitä kotona. Nyt vietämme porukalla pyykkipäiviä kotosalla (sekä pakastamme mansikoita ja teemme saunapuita, jippii) ja seuraavaksi suuntaamme mökkeilemään enon mökille Kiteelle. Ihana loma. Höpsö porukka.

Gone fishing

Nyt se alkoi. Meidän perheen loma!

Blogia päivittelen edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti.
Voipi olla, että postausten tahti virahtaa tai sitten ei.
Ei ole nimittäin suuria suunnitelmia ja kalenteri näyttää olevan tyhjää täynnä.
Jee!

Aurinko, aurinko lettuja paistaa.

Hauska on auringon lettuja maistaa.

Kiipeän puuhun, pistelen suuhun.

Loput voin heittää ukolle kuuhun.

Sitten käynkin nukkumaan

pikkuinen massuni pullollaan.

Lapioista viis

Hiekkalaatikolla sattuu ja tapahtuu, jopa niin paljon, että videokin meni vinoon (tai sitten hämäännyin kääntyvästä puhelimennäytöstä).

Kaikki tutit oravavauvoille!

Kas niin, eihän tässä näin pitänyt vielä käydä.

Mutta kävi, niin kävi. Lähdettiin koko perhe metsään lenkille. Just sinne samaiseen puskaan kantarellin kiilto silmissä. Joojoo, hieno idea. Ei me kyllä kerrasta opita (otin miehenkin mukaan, kuten uhkasin syksyllä).

Tättädää ja yllätys! Babyjoggerit eivät ole sen kovemmat metsäpelit kuin Emmaljungatkaan ja siinä lievän rytyytyksen keskellä ja kukkaiskielen lennellessä lensi myös tutti mättäälle. Tämähän huomattiin vasta hyvän tovin päästä, kun olin kantanut Aaronin ja P rattaat takaisin pururadalle.

Tämähän oli selvä merkki! Kotona keräsimme kaikki loput tutit pois piiloon ja nyt jännityksellä odotamme, mitä tästä seuraa. Toivottakaa onnea (ja hyviä hermoja itse kullekin säädylle).

Lähtölaskentaa

Enää viikko, kun meidän perhe starttaa kesälomalle. Onhan tässä jo päiviä laskettu useita viikkoja!

Suunnitelmat loman suhteen ovat vielä melkoisen avoimet, mutta pari tapahtumaa ainakin osuu kohdalle. Ensimmäinen niistä on jo perinteeksi muodostunut Ilosaarirock, mistä jo tänä keväänä aloitin, että josko ei enää tänä kesänä-epäilykseni. Muutama hyvä esiintyjä ja sitäkin paremmat ystävät, niin eipä tarvinnut enää pitkään mietiskellä. Aaron on Joensuun mummin hellässä huomassa sillä aikaa. Viime syksyinen Kuopiorock vauvan kanssa sai riittää ainoaksi festarikokemukseksi pienen kanssa.

Jottei koko kirjoitus menisi vain tulevaisuuden odotteluksi, voisin kertoakin, mitä meille oikein nyt kuuluu.

Aaron on tainnut ottaa jo hyvä tovi sitten ikätoverinsa kiinni motorisessa kehityksessä. Vauhtia piisaa ja uutta tulee yhtenä vyörynä. Aaronin lempparipuuhia ovat tällä hetkellä sohvan/sängyn/pehmoisen viltin/äidin/yms. päällä mynstääminen ja kikattelu sekä portaiden konttaaminen ylös (onneksi portaita ei ole kuin muutama). Keinuminen puistossa on superkivaa ja hiekkaa on edelleen mukava maistella, koska usein ensimmäisen kourallisen jälkeen hiekan maku saattaa ollakin muuttunut, vaikka ilmeestä päätellen näin ei kuitenkaan ole.

Aaron on myös ominut isin niittivyön ja mallailee sitä ranteeseensa kovalla tohinalla useita kertoja päivässä, niittivyöhän on kuin ukin kilisevä ja kimmeltävä rannekello! Poskihampaita puskee myös peräti kaksin kappalein alhaalle ja niiden vuoksi syöminen onkin välillä aikamoista leikkimistä. Toisaalta Aaron tahtoo joskus itsekin jo harjoitella syömistä lusikalla, mutta äiti vähän himmailee ja pelkää edelleen kamalaa sotkua.

Yksivuotiaan omaa tahtoakin alkaa jo löytyä. Jee. Aaron tahtoo ja kun ei saa, niin huulet menevät rullalle, silmät kostuvat ja selkeästi päässä raksuttaa ajatus, että olikohan tämä kielto pienen itkuntirauksen arvoinen. Aaronista löytyy kaiken touhun ja tohinan sisältä myös se tuttu herkkä ja rauhallinen lapsi, ja pienikin kielto (vielä tässä vaiheessa) tepsii ja urkittaessa pöydältä jotain aikuisten juttua, kuten äidin puhelinta, viime hetkellä liike pysähtyy ja Aaron katsoo kysyvästi äitiä, että saako koskettaa.

On se kyllä murunen.

Rauhallinen elohopea

Ensimmäisellä lastenneuvolakerralla meiltä kysyttiin, että miten luonnehtisitte lastanne. Vastaus kuului: rauhallinen ja tyytyväinen. Nuo adjektiivit kuvastivat erittäin hyvin vauvaamme. Nyt lähiaikoina olen vakaasti sitä mieltä, että joku on vaihtanut rauhallisen lapsemme konttaavaan aikapommiin, joka kiihtyy nollasta sataan alta sekunnin ja jonka mielialat vaihtelevat vähintään yhtä nopeasti. Ai miksikö en ole kirjoittanut blogia useammin? En oikeasti ole ehtinyt kaikelta tohinalta kirjoittaa ajatuksia ylös ja ehkä sitäkin suurempi syy on, että eihän tuosta ipanasta saa edes kunnon kuvia, kun se viuhtoo koko ajan johonkin suuntaan!

Pikkuhiljaa on pakko tottua siihen, että meillä vallitsee tavarakaaos aina vessaa myöten, joten satunnaisesti meille eksyvillä vierailla on vessalukemisen sijasta ajanvietteenään muunmuassa soiva autonratti, vetokirahvi ja monitoimisudenkorento (nyt tällä hetkellä). Hahahaa, ai lelukori? Lelukorimme on koko koti. Ainakin Aaronin mielestä.

Rusinavaras kävi äidin laukulla

Saimme kutsun P:n serkun häihin jo keväällä. Häät ovat lapsettomat sylilapsia lukuunottamatta. Tällaisena realistina jo ehdin ajatella senkin vaihtoehdon, että jos Aaron olisikin mukana, miten lystikästä se sitten nykyään olisikaan.

- Autoon kakkiminen jo menomatkalla (mikään ei voita kunnon autokakkaa)
- Itkupotkuraivarit kirkossa
- Supervierastaminen epäilyttäviä ihmisiä (kaikkia) kohtaan
- Itkupotkuraivarit kirkon portailla
- Ruoalla sotkeminen joka paikkaan (mukaan lukien morsiamen mekko ja äidin hiukset)
- Itkupotkuraivarit, kun käsketään olemaan kunnolla
- Vanhat kunnan ni-pat* sopivassa kohtaa (mieluiten kesken jonkun puheen ja kovaa äheltäen)
- Äidin mekon helman humpsuttelu korviin asti ja alas takaisin
- Pienet itkupotkuraivarit, kun ei pääsekään konttaamaan pöytien alla tai viereiseen mereen
- Maitosuihkulähde isin juhlapuvulle
- Itkupotkuraivarit väsyneenä jo kello puoli kuuden aikaan ja rauhoittuminen vasta liikkuvaan autoon

Lista olisi loputon. Joten hurraahurraa, vien niin riemuisasti Aaronin kummilaan hoitoon!


*ni-pa = niska-p..kakka

Uusi olohuone

Nyt se alkaa olla valmis. Kesäolohuone eli terassi. Kalusteet saapuivat tänään ja nyt vain odotellaan säiden lämpenemistä.

Eilen kotiuduttiin taas reissusta Aaronin kanssa. P oli viimeisellä koulutusreissulla Helsingissä ja me lähdettiin Joensuun mummilaan viettämään aikaa. Mummi sai osa-aikaeläkepäiviä keskelle viikkoa, joten puuhasteltiin porukassa koko vierailun ajan. Ei se minun kotikylä ole muuttunut miksikään, vaikka olen asustanut jo kymmentä vuotta muualla. Huoh, kunnon aikamatkailu. Ehdimme käydä vierailulla Aaronin isomummilassa ja juhlimme samalla yhden kummipoikani syntymäpäiviä sekä laitoimme Aaronin ukin haudan kesäkuntoon. Kävin jopa kylän kampaajalla, koska hinnasto oli kaupunkiimme verrattuna melkein puolet halvempi ja sain peruutusajan! Hahaa, kannattava reissu kaiken kaikkiaan. Hulinaviikko. Ja jatkuu vaan...

Huomenna suuntaan Kuopio-aikojen opiskelukavereiden kanssa vuotuiselle kokoontumiselle tällä kertaa Helsinkiin ja pojat jäävät keskenään pitämään kotia pystyssä. Kauhea ikävähän noita tulee, vaikka olen kokonaisen vuorokauden poissa kotoa. On ne niin höppänöitä.

Seuraavaksi suunnitelmissa juhannus. Minnehän silloin syöksähtäisi?

Kesätouhuja

Kylläpäs aika on hurahtanut nopeasti ja blogissa hiljaisuutta pitänyt. Tämän parin viikon aikana ollaan menty tukka putkella paikasta A paikkaan B ja sitten, kun ajattelin kirjoittaa tänne blogiin, pää on ihan tyhjä ja ainoat helposti saatavissa kuvat onkin puhelimessa. Kamerassa onkin odottamassa paljon kuvia, mutta niihin palaan myöhemmin..

Ihanaa, kun kesä tuli takaisin ja ulos ei tarvitse pukea turkishaalaria. Aaronin lempipuuhaa ulkona onkin keinuminen ja ruohon repiminen. Eilen ulotettiin kesäpuuhat hiekkalaatikolle, mikä olikin huippu paikka. Hiekka pöllysi, sitä piti vähän maistaakin ja loput hiekat siivottiin vaipasta. Onnistunut kokemus siis.

 

Ehkä pitää pikkuisen purnatakin.. Meidän yhdessä läheisessä leikkipuistossa oli käynyt jotain tuholaisia, jotka olivat särkeneet lasipulloja ja repineet ties mitä roskia ympäriinsä. Ärsytti niin kovasti, että soitin heti kaupungin puistovastaaville ja tiedotin asiasta. Alemman kuvan keinun alta siivosin itse useamman sirpaleen, ettei olisi ihan turhaa reissua leikkipaikalle tehty. Mutta kuka ääliö nyt menee rikkomaan lasia ja roskaamaan lasten leikkipaikalle?

Vuosikatselmus

Aaron täyttää vuoden. Meidän pieni aaspuaaspunen, pulleropalleropunainenkana. Todella pitkään me odotimme sinua tulevaksi ja pelkäsimme, ettei meille tätä ehkä ikinä suodakaan. Nyt olet ollut täällä vuoden, mullistanut elämämme täysin ja täyttänyt päivämme tohinalla, käkätyksellä ja pienten hampaiden jäljillä.

Vuosi sitten en uskonut, että hän voisi syntyä jo nyt.
Pyykkejä koneesta tyhjentäessä päätettiin hädissämme vauvan nimi, jos käy huonosti.
Sairaalakassiin eksyi shampoo, mutta ei piilolinssikoteloa.
Jäin sairaalaan tarkkailtavaksi yksin, koska P ei voinut jäädä sinne yöksi.
Pelotti ihan pirusti. Onko vauva jo riittävän valmis? Olinko minä?

Seuraavana päivänä minut siirrettiin osastolle, olin edelleen yhtä pihalla kuin lumiukko.
Iltapalan jälkeen hän alkoi syntyä, todella nopeasti.
Pelotti, ettei P ehtisi paikalle. Ikinä en ole ollut niin yksin.

Vauva oli riittävän valmis, sinnikäs pikkuinen, jo 47 cm ja 2436 g.
Pikainen pusu äidille ja vauvateholle.
Minä en ollut valmis, olin synnyttänyt, mutta vauva oli jossain. Tyhjää.

Käsi kädessä P:n kanssa hämäriä, öisiä käytäviä.
Pikkiriikkinen lämpölampun alla.
Oliko tämä meidän?

Vauva jäi teholle, minä lähdin kotiin laittamaan lastenhuoneen loppuun.
Pinnasänkyyn lakanoita ja vaatteita kaappiin.
Kaupasta valmiiksi ostetut vaipat olivat liian isoja.
Korvikejauhepurkkiin avauspäivämäärä, sillä sehän kestäisi ikuisuuden.
Se tunne aamulehteä hakiessa ja avata ovi kotiin, missä kaikki on samaa, muttei kuitenkaan samanlaista.

Hassua, miten kaikki palautuu mieleen niin elävästi. Tapahtumat tottakai, mutta tunteet. Olen onnellinen, että loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Koska oli pakko mennä.

Paljon onnea, muru! Äiti ja isi tykkäävät sinusta oikein kovasti.

Kuinka kotiloidutaan

Nyt se on tullut postissa. Monen viikon hikoilun ja odottelun jälkeen. Päivähoitopäätös. Kalkkiviivalle selvisi villi kortti. Miten tässä nyt näin kävi?

Jogurttinenä

Kävimme talvella tutustumaan Steiner-päiväkotiin korkein odotuksin. Onneksi kävimme, koska se ei todellakaan ollut meidän juttu. Idea paperilla hieno, mutta toteutus, no jaa.. ei meille sopiva. Tilat olivat kehnot, varsinkin pikkuisten puolella, aamupalaa ei ollut tarjolla lapsille ja en vain ollut valmis sitoutumaan yhteisölliseen tekemiseen siinä määrin, mitä lasten vanhemmilta odotettiin. Minäkö pesisin päiväkodin pyykkejä kotona vapaa-ajallani ja maksaisin vielä siitä ilosta? Hahahaa! Hyvä vitsi.

Päivähoitopaikan hakeminen kunnalta oli sitten seuraavana vuorossa. Kävikin ilmi, että meidän asuinalue, oikeastaan koko tämä puoli kaupunkia, on ihan tukossa pikkulapsista ja ei ole yksinkertaisesti paikkoja, mitä jakaa, mutta kyllä he jonkun paikan jostain tästä kaupungista Aaronille järjestäisivät. Just. Jostain päin ja joku paikka kuulosti todella sellaiselta, että pystyinkin ottamaan ihan lungisti asian kanssa.

Soitin paniikissa toisella puolella kaupunkia olevaan Mannerheimin lastensuojeluliiton päiväkotiin. Siellä olisi pari paikkaa, jos nopeasti haen kunnalta palveluseteliä. Soittelin vielä kunnallisen puolen alueemme päivähoidon koordinaattorin kanssa ja kuulin suoran vastauksen: paikkoja ei ole, peruutuksia ei ole tullut. Nyt on turha enää spekuloida, olisiko pitänyt vielä arpoa paikkojen kanssa. Tuumasta toimeen ja töttöröö.

Aaronista tulee syyskuun alusta kotilo!

Konstit ovat monet...

..sanoi mummo, kun kissalla pöytää pyyhki tai äiti, kun ilmastointiteipillä lattiakaivon kiinni teippasi.

Tämä viikko on ollut yhtä hulinaa. Tiistaina järjestin kavereille Nosh-kotikutsut (ensimmäiset ikinä). Kutsuilla sai hypistellä ja sovitella vaatteita kaikessa rauhassa, harmittavasti kauden ollessa lopuillaan osa halutuista vaatteista oli jo päässyt loppumaan. Keskiviikkona Aaron oli mummin ja ukin hoidossa, kun minä ja P suuntasimme Helsinkiin katsomaan Manic Street Preachersia. Keikka oli loistava ja olikin mukavaa pitkästä aikaa ajella pitkin öisiä katuja kotia kohti ihan kahdestaan. Olen käynyt kynsihuollossa, enkä taaskaan ottanut ranskalaista manikyyriä, vaikka kuinka uhosin (uutta sinistä ja hopeaa kimalletta, kiitos) ja olemme hoitaneet terassin rakennusprojektia eteenpäin (lupia sinne, lupia tänne). Tänään P hakee moottoripyörän talvisäilöstä ja illempana terassitarvikkeet lainatulla lava-autolla. Tässä samalla Aaron opettelee juomaan nokkamukista tavallista rasvatonta maitoa korvikkeen sijaan (meidän pieni!).

Aaron on ollut taas äidin pikkuapulaisena kotipuuhissa ja joka huoneesta on löytynyt erilaista ja ihanaa ihmeteltävää. Kodinhoitohuoneesta löytyi karhupumppu (koska lattiakaivo ei ollutkaan kiinniteipattuna enää kiva räpellettävä), keittiöstä kaapin oven "paiskautumisen estovipstaakkeli" ja makuuhuoneesta vyönsolki.

Aaron on saanut neronleimauksen, hän voi liikkua huoneesta toiseen! Voi sitä riemua, kun keittiöstä löytyykin äiti ja astianpesukone. Suurten kannustusten ja onnittelujen jälkeen voikin kiristää vielä tahtia äidin ohi ja suunnata syömään lattialle tipahtaneita leivän murusia. Kaikkea pitäisi tutkia ja tunnustella (suulla nyt ainakin). Tuntuu niin oudolta kieltää lasta tekemästä jotain, kun on salaisesti ylpeä kehitysspurtin ottaneesta vauvasta! Onneksi viikonloppuna ainakin näillä näkymin ehtii rauhoittua ja jopa pitkästä aikaa lenkille.

Päätöksiä

Vanhemmuus koostuu vaikeista kysymyksistä, joihin ei ole vastauksia yksiselitteisesti.

Milloin leikata lapsen hiukset, jos lapselle alkaa muodostua kunnon Danny-look?

Antaako kasvaa hieno rokkitukka vai siistiä takatöyhäke?

Olimme, näimme, valloitimme

No niin, nyt ollaan kotiuduttu reissusta ja sillä hiukan rähjäännytty. Mutta oli oikein mukava matka ja Trevin suihkulähteeseenkin on nyt kolikot heitetty ja seuraavaa visiittiä pohdiskellaan kuumeisesti.

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että jännitin ihan turhaan matkaa. Kaikki sujui pienellä säädöllä varsin hyvin.

Meidän piti lähteä kotoa kello viideltä aamuyöllä ja suunnittelimme, että siirrämme nukkuvan lapsen turvaistuimeen ja syötämme aamupalan hänelle vasta lentokentällä. Vauvamme ei todellakaan ollut nukkuvaa mallia, vaan piristyi suunnattomasti automatkasta (simahti tosin moottoritiellä) ja aamupalan hän sai vasta lentokoneessa Helsinki-Vantaan ollessa aivan tukossa. Rattaathan meidän piti pakata kassiin, mutta sopivan kassin puutteessa luotimme siihen, että jotenkin ne saadaan matkalle mukaan ja niinhän ne saatiinkin, rattaat baggage drop-tiskiltä muovipussiin ja Aaron kantoreppuun ja menoksi. Turvatarkastusmies halusi tutkia Aaroninkin ihan vaippoja myöten, mutta Aaron vain katseli ihmeissään.

Rooman päässä meitä ei ollutkaan Luca vastassa, vaan kuljetuspalvelun mies, jolla oli iPadilla nimeni. Auto oli musta Mercedeksen 9-paikkainen, jossa Aaronia odotti turvaistuin ja matka asunnolle kesti vain 35 minuuttia. Kuljettajamme soitti asunnon luovuttajalle matkalta ja hän tulikin parin minuutin kuluttua avaamaan meille oven. Luovuttaja esitteli asunnon, otti passeistamme kännykällä kuvat ja rahasti, eikä edes perinyt takuuvuokraa, mistä oli aiemmin ollut puhetta.

Asunto oli siisti ja kalustettu antiikkisilla huonekaluilla (lapset eivät tuhonneet yhtäkään rumaa lasivaasia), kerroksia asunnossa oli kolme luullun kahden sijasta. Ulko-ovelta johti asuntoon jyrkät rappuset, joten tulo ja lähtö asunnosta oli pikkuisen sovittelua. Asunto oli rauhallisella kujalla, mutta lähistöllä oli useita ravintoloita, joista kivisiä taloja myöten melu kantautui asuntoon öisin. Mutta pikku vikoja, tällainen ison asunnon vuokraus oli meille juuri oikea ratkaisu. Sitä paitsi asunto oli ihan Campo de' Fiorin vieressä, joten kaikkialle pääsi kävellen.

Italialaiset todellakin tykkäävät lapsista. Aaron sai mussutusta osakseen missä tahansa ja monesti koko kaupan henkilökunta tuli ihailemaan vauvaamme, joka oli suorastaan soikeana ilosta tämän huomion keskipisteenä. Ja mikä parasta, emme löytäneet niin hienoilla pöytäliinoilla varustettua ravintolaa, jonne ei olisi tehty paikkaa Aaronille pöydän päähän.

Matka oli loistava ja nyt podenkin siis jälleen arkiarhdistusta, mikä iski jo Suomen ilmatilassa. Italia oli ihana ja Rooman tunnelma ihmisvilinästään huolimatta rentouttava ja rauhoittava. Ja ne pikkukadut...huoh... Rattaat vielä jatkavat matkaansa, mutta ovat tracking-koodin perusteella jo kotikaupungissamme odottamassa kotiinkuljetusta.

Autoja ja matkan järjestelyä

Huh. Yhytinpäs meidän vuokraisännän Roomasta. Kävi vielä todella hyvä tuuri, koska ilmeisesti hän sattumoisin oli koneen ääressä, joten sain vaihdettua sähköposteja tiiviiseen tahtiin ja kaikki kysymysmerkit ovat (toivon mukaan) selvinneet. Ehkä tämäkin soppa olisi ollut erilainen, jos vuokraajalla ja vuokranantajalla olisi ollut sama kulttuuritausta. Pohjoismaalainen järjestelmällisyys ja organisointi yhdistettynä italialaiseen "la dolce vita"-ajatteluun ei voi olla aiheuttamatta kuin pienet rytmihäiriöt ja sydämen tykytykset.

Luca täyttää meille jääkaapin paikallisilla herkuilla, check.
Luca järjestää lapsille sängyt ja syöttötuolin, ehkä jopa italialaisen potan, check.
Luca on tulossa meitä vastaan lentoasemalle, check. 
Luca järjestää meille aikaisen avainten luovutuksen lennostamme johtuen, check.

Jännittää, mikä meitä perillä odottaa. Jos tämän muotoinen matka osoittautuukin parhaaksi mahdollisuudeksti tutustua eri maihin ja kaupunkeihin, alamme jatkossakin käyttää tätä keinoa.

Tuleva kauppakassi, Pontiac Firebird '72

Eilen kävimme porukalla katsomassa hienoja autoja American car show:ssa. Aaron oli tosi kiltisti ja malttoi katsella värikkäitä menopelejä pitkän aikaa rattaista välillä äänekkäästi kommentoiden katseluvuorossa olevaa autoa. Kunhan ruokahuolto toimi ja sopivasti viihdykettä oli tarjolla, niin kaikki meni mukavasti. Jos olisi ollut fiksu, niin olisi ottanut Aaronille kuulosuojaimet mukaan, sillä toisessa näyttelyhallissa musiikki oli aika kovalla..

Tänään perheemme kokeellisessa keittiössä valmistui karitsan karetta ja jälkiruoaksi pashaa. Pashaa maistoin ensi kertaa pääsiäisenä P:n kotona monta vuotta sitten ja siitä lähtien pasha onkin ollut suurta herkkuani. Reseptin ja muotin sain lainaksi Aaronin mummilta ja jännityksellä eilen valmistin massan valumaan. Pientä haastetta hermoilleni asetti harson saaminen muotin kuvioiden uriin, mutta ilmeisesti sekin onnistui hyvin, koska tuloksena oli kohtuukaunis ensimmäinen pasha! Aaron sai myös oman makupalan ja hyvin näytti uppoavan alkujärkytyksen jälkeen (eikä Aaron näemmä ole mantelille allerginen, heh). 

Kyllä. Tänään on hyvä päivä. Muhammed meni kuin menikin sen hiton vuoren luokse. Aaron ryömii!

Virpomissunnuntai

Niin se sitten tuli ja yllätti. Palmusunnuntai. Olen joka kauppareissulla tuijottanut hyllyillä olevia suklaamunia paheksuvasti ajatellen "nyt jo", mutta tänään koin herätyksen jälleen kerran. Se onkin nyt. Hitsiläinen. Siksikös tämä lammaspaisti maksoikin tuhottomasti, kun tämä olikin juuri leikattu tuoreesta eikä pakastetusta bääbäästä ja siksikös jääkaappiimme on pesiytynyt mämmirove.

Tämän idean jälkeen olikin hyvä kaasutella Aaronin kanssa Prismaan P:n mennessä töihin. Meillä on P:n kanssa nimittäin kaksi asiaa, mistä kinastella joka vuosi kaupassa. Ensimmäinen on suklaajoulukalenterit ja toinen on juurikin ne suklaamunat. Sanokaa mitä sanotte, mutta suklaamunat ne kuuluvat pääsiäiseen oli niiden kilohinta tai oston järkevyysaspekti ihan mitä tahansa. Minä villiinnyin Aaronin kanssa kaupassa ihan täysin ja hekottelin ajatuksissani, että nyt minä ostan kerrankin suklaamunia niin paljon kuin sielu sietää eikä kukaan pyörittele silmiään vieressä, paitsi Aaron, jonka mielestä koko namihylly notkui ihanissa väreissä. Ostin kaksi Kinderiä, pupuneidin rakeita ja mahdollisille virpojille pari suklaamunaa, hurraa!

Aaron lähti ensimmäiselle virpomisreissulle asiaan kuuluvin somistein varusteltuna, minä avuliaasti ja uhrautuvasti lupauduin syömään koko Aaronin virpomispalkan. Huomatkaa upea virpomisvitsa, johon Aaron omin pikku sormin rytisteli silkkipaperit!

Väkkärä

Me olemme olleet Aaronin kanssa olevinaan todella kiireisiä tällä viikolla, ettei mitään ajatuksia blogin suuntaan ole liiemmin ollut.

Aaron on alkanut kehittää vauhtia suuntaan jos toiseenkin sillä seurauksella, että aloitin epätoivoisen Stokken syöttötuolin "kaatumisen estopalojen" etsinnän. Nämä palathan olisi pitänyt asentaa jo kokoamisvaiheessa syöttötuoliin, mutta olimme P:n kanssa ihan varmoja, että näitä ei tarvita ja säilöimme ne varmaan talteen. Pahoin pelkään, että se varma paikka on ollut roskakori.

Rattaatkin olivat vähällä lähteä huoltoon, koska etupyörän lukitus ei toiminut ja jouduin soittamaan liikkeen varaosapuolelle. Sain onneksi ohjeet, miten toimia ja jos se ei auta, niin hyvällä säkällä olisi ehditty saada uusi pyörä Rooman matkaa varten. Tiesittekö, että rattaatkin tarvitsevat oikeisiin paikkoihin ruiskautettuna CRC:tä?

Tämän viikon pyykkivuorikin alkaa olla selätetty Aaronin uskollisella avustuksella. Tosin, kun käänsin selkäni kodinhoitohuoneessa, niin vauva oli saanut jotenkin lattiakaivon kannen auki ja lussutti sitä onnessaan meloen toisella kädellä likakaivon sisältöä. Ja niin hän kovasti mielensä pahoitti, kun keskeytin leikit tutkimuksen edistymisen kannalta ratkaisevalla hetkellä.

Aaron ei vieläkään ryömi eikä konttaa. Aaron ryömi sen hurjat 20 senttiä tammikuussa, mutta taito pysyy vielä unohduksissa. Voi plääh sentään. Olisi niin paljon meille kaikille helpompaa, että Aaron keksisi liikkumisen. Liikkeen sijasta Aaron kehittää kielellisiä kykyjään vauhdilla. Aaron osaa sanoa jo äiti ja pupu, useimmiten oikeissa tilanteissa. Isi on vielä "shiiiih". Jokellusta, tavuja ja sanoilta kuulostavia asioita tulee paljon ja erityisesti koko ajan kovenevaan ääneen, jos ei hänelle heti vastaa.

Olen ollut yhteydessä tällä viikolla myös Rooman asuntomme vuokraisäntään ja nyt sinne on ilmeisesti saatu järjestymään lapsille pinnasängyt ja syöttötuoli sekä jääkaappi täyteen paikallisia herkkuja. Vuokraisäntä on tarjoutunut tulemaan meitä lentokentällä vastaan, mutta tähän en ole vielä saanut vahvistusta. Tästä tulikin mieleeni, että voisin hupina tarkastaa matkalaukkujemme kunnon jo nyt enkä lähtöä edeltävänä päivänä.. Pikkuhiljaa hyvä tulee, eikös vain.

Tällä kertaa kaikki kuvat taattua Lumia-laatua, pahoittelen.

Sophie daliviiksissä ja uudet kynnet

Monta päivää kaksistaan

Olemme Aaronin kanssa tällä viikolla kokonaiset neljä päivää kaksistaan kotosalla P:n ollessa kouluttautumassa pääkaupunkiseudulla. Hitsi, miten outoa.. Minua ei ole selkeästi luotu olemaan yksin kotona vauvan kanssa.Vaikka ollaanhan me kahdestaan jo arkipäivät ja osa viikonlopuistakin, mutta iltaisin saadaan päivän odotetuinta seuraa.Varsinaisesta yksinäisyydestä on kuitenkin turha puhua, sillä viihdyn mainiosti kaksin Aaronin kanssa, onhan se tosi vekkuli tapaus suurimmaksi osaksi päivää (nyt ei puhuta väsykänkkähetkistä). Mutta kuitenkin kaipaan sitä toista, jonka kanssa on vuosien saatossa hitsautunut yhteen ja jonka kanssa voi jakaa pienetkin hassut asiat.

Ruoanlaitto on ainakin ihan taantunut sinkkuopiskeluaikoihin (lounaaksi kanaa ja päivälliseksi kanaa kanalla). Itselleen ei yksinkertaisesti vain viitsi tehdä ruokaa. Aaron syö siis parhaiten, taas. Löysin muuten eilen Aaronin uuden suosikkiruoan, kun keksin muussata banaania ja sekoittaa sen turkkilaiseen jogurttiin. Suosikki ja suosikki, Aaron kun syö kaikkea hyvällä halulla ja paljon. Vauvamme ruokkimisissa alkaa olla jo mielikuvitus rajana.

Kameran takana jälleen isi-P

Vauvamuskaria ei ole kuin kaksi kertaa tämän kevään aikana. Minne ne viikot ovatkaan kadonneet? Aaron saa kohta elämänsä ensimmäiset opintopisteensä. Joo, kyllä vain. Vauvamuskarista tulee opintopisteitä, joita voi käyttää hyväksi tulevaisuudessa, jos aikoo hakeutua taideaineisiin! Ilmoitin Aaronin ensi syksyn muskariin (1-2-vuotiaille, apua) varmuuden vuoksi, jos nyt sitten päätänkin olla vielä kotona. Entisille oppilaille oli etukäteisilmoittautuminen jo nyt, joten päätin olla ajoissa, peruttuahan sen saa, jos valintani on toinen.

Kun muskari sitten loppuu, me suuntaamme seuraavalla viikolla Roomaan, kuten aikaisemmin jo mainitsinkin. Matka on äitini 60-vuotislahjamatka ja sinne lähtee meidän ja äitini lisäksi siskoni perhe. Olemme vuokranneet Roomasta 110 neliöisen huoneiston ihan Campo dei Fiorin lähistöltä. Passit ovat jo rivissä ja matkakuumetta alkaa olla ilmassa. Ja jännitystä! Olen jokseenkin varma, että Aaron pistää jo Helsingissä hulinat pystyy ja Rooman kentällä koneesta purkautuukin lastillinen ei-niin-iloisia matkalaisia.. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Aito kuva

Miksi tyytyä siloiteltuihin vauvaposeerauksiin, kun voi räjäyttää potin aidolla vauvakuvalla? Eihän se arki vauvan kanssa ole kuitenkaan siistiä ja tahratonta. On muruja, klönttejä, lätäköitä, kuolaa, liissaantunutta puuroa hihassa, törhötukkaa, tahmatassuja, hetkupeppua, natusteltuja lehtiä.. Leluja on joka paikassa, sielläkin, missä niitä ei pitäisi olla ja silti kaikkein hauskin lelu on isin laukun hihna tai viherkasvi. Huutakaa hep, jos vauvanne on aina suittu ja sillä ei ole päivän ruokalistaa kauluksessa, kun perheen työssä käyvä jäsen saapuu raskaan työpäivän jälkeen kotiin. Ja jos joku nyt huusi hep, voi kuvitella mielessään meidän täällä Aaronin kanssa taputtavan, onneksi olkoon.

Yksi kuva kertoo tuhat sanaa. Kotistudiostamme kuuluu taas, olkaa hyvät.

Aaron 10kk, kameran takana isi-P

Talvi tuli takaisin

Pakkasta ja lunta. No voihan nenä. Hetken jo riemuitsin aikaisesta keväästä ja laitoinkin jo toppavaatteet syrjään. Takaisinhan ne oli kaivettava. Jos nyt jotain kylmästä säästä positiivista etsii, niin Aaron sai testata vauvapulkkaa.

Kieli keskellä suuta

 
Olemme nyt pari kertaa käyneet kaveriemme kanssa läheisessä perhepuistossa leikkimässä. Uudet lelut ja leikkikaverit ovat olleet Aaronista tosi hauskoja. Itseäni lähinnä viehättää ajatus lähteä jonnekin "ihmisten ilmoille", minne voi ottaa hyvillä mielin vauvan mukaan oli hän millä tuulella tahansa ja minne lapsen voi vapauttaa lattialle touhuamaan rauhassa. En ole oikein varma, että olenko minä oikeastaan perhepuistoihmisiä, mutta kaverin kanssa sinne on mukava mennä.

Kaupunkimme keskustassa ei oikeastaan ole minkäänlaista vauvaystävällistä kahvilaa (niistä parista olemassa olevasta). En ole aiemmin kiinnittänyt tähän huomiota, mutta ainoa, minkä kahvilat tarjoavat on oikeastaan syöttötuoli. Kahvilat näyttävät maksimoivan asiakaspaikkansa täyttämällä tilan tuoleilla ja pöydillä, joten rattaiden kanssa navigoituminen pöytään on miltei mahdotonta. Sopivan pöydän tuurilla löytäessä tila sen ympärillä on aikuisellekin ahdas riisua takkia itseltään saati tuoda rattaat tai se syöttötuoli lähelle. Ja ne muut asiakkaat... Miten voi ihmiset katsoa niin pahasti, jos he joutuvat pikkuisen väistämään lapsen takia? Tai jos siitä lapsesta nyt sattuu pääsemään jokin ääni. Hyvänen aika! Äideille, jotka ottavat vauvan mukaansa kahvilaan, pitäisi pikemminkin nostaa hattua, että rohkenevat siihen. Aaron tuskin tulee koskaan olemaan "se hajuton, mauton ja hiljainen", suomalaiseen makuun sopiva lapsi. Aaron on iloinen, äänekäs ja hölöttävä vauva, joka tykkää tohottaa menemään. Sukuunsa tullut.

Väsy iski mäenlaskussa

Äänistä puheen ollen, Aaron on oppinut vetämään itse tiikerisoittorasiansa käyntiin. Sellaisen, mikä on sängyssä. Jippii.

Raitapaita

Tänään reippailimme ihanassa auringon paisteessa passikuvaan. Olin varannut reilusti aikaa kuvaukseen, mutta se oli nopeammin kuvattu kuin ehdinkään ajatella. Vauva jakkaralle istumaan, minä kyykötin jakkaran vieressä ja tuin toisella kädellä Aaronia ja toisella pidin reflektorikangasta Aaronin kasvojen edessä. Naps naps ja valmis.

Aaronin yöt alkavat olla hulinointia, koska selkeästi nyt tapahtuu pikkupään sisällä jotain supermullistavaa. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla tulevaa...