Lunta, pliis.

Hui, aika se vain juoksee ja blogi on elänyt taas hiljaisuutta päivän touhujen ollessa niin mukaansa tempaavia, että olen ottanut joka päivä torkut yhdessä Aaronin kanssa (osa syynsä voi olla Pikkusiskollakin) ja siinäpä se päivän lepohetki olikin.

Joensuun mummilan reissu meni mukavasti ja junamatkat vipeltävän taaperon kanssa olikin helpoimmat ikinä. Tai voimillehan ne otti, mutta Aaron tykkäsi juoksennella muiden lasten perässä leikkivaunussa tukka märkänä minun katsoessa perään ja ruokailukin sujui mukavasti. Testauksessa oli ravintolavaunun lasten lasagneannos, joka aiheuttikin suurta riemua, koska puolet lautasesta oli värikästä salaattia ja sitä sitten olikin hupaisaa heitellä pitkin pöytiä. Toisaalta annoksen täyttävyydestä voi olla kahta mieltä, koska heti sen jälkeen Aaron söi minun eväistäni puolikkaan sämpylän ja mandariinin. 

Lumi satoi Joensuun seudulla lähtöaamuna ja kotiinkin asti ollaan saatu sitä jo hiukkasen. Eilen pulkkailtiin kotipihan mäessä. Aluksi Aaron oli ihan jännityksestä kankeana, mutta ensimmäisen mäen jälkeen sain vetää puoli tuntia pulkassa hihkuvaa lasta ylösalas mäkeä. Mutta nyt se lumi sulaa. Voi itku. Kuten jo viime talvena totesin vanhana lumen vihaajana, että lumeen suhtautuminen muuttuu selkeästi lapsen myötä. Tulisi jo parin asteen (hurrrjaa) pakkaset ja vähän lunta. Kaipaan niin valoa! Onneksi päivien harmauteen saa jonkin asteista piristystä, kun vaan sinnikkäästi työntyy ovesta pihalle. Aaron nauttii, oli sää kuin sää ja sen ilon katseleminen saa väkisinkin hyvälle mielelle.

Oheisessa kuvassa Aaron on juuri kierinyt liukumäen alaosassa, maistellut lunta, rapaa ja vähän liukumäen kaidettakin.