Ensimmäinen joulu Aaronin silmin

Aamulla herättiin kujertelemalla ja aamupuuhien jälkeen katseltiin Joulupukin kuumaa linjaa (ja vähän kirjoja, leluja, sukkia, mattoa, äidin sormia). Keiteltiin riisipuuroa ja syötiin sitä hyvällä halulla luumuhillon kera.

Pusuteltiin äidin kanssa.

 Yritettiin poseerata kuusen edessä jomman kumman näyttäessä vuoron perään hömpältä.

Avattiin tonttujen tuomia paketteja. Maisteltiin pakettikortteja, mässytettiin hiukan lahjanarua ja revittiin paperia. Seurusteltiin kummitädin ja -sedän kanssa.

Ihmeteltiin lahjoja ja nukuttiin hautausmaakäynnin ajan autossa sekä jatkettiin unia isin ja äidin juhla-aterian ajan. Leikittiin herättyä taas kovasti ja laulettiin joululauluja. Nukahdettiin aikaisin yöunille äidin ja isin joulun vielä jatkuessa. Ensi joulu saattaakin olla täynnä erilaista touhua ja vilinää...

Jouluaatto

Rauhallista joulua!

Joulukuusen valitsemisen sietämätön vaikeus

Mummilareissusta on kotiuduttu ja joulua on alettu odottaa jo ihan kunnolla. Mummille toivotettiin riemukkaasti onnea uudelle vuosikymmenelle lähisuvun voimin ja juhlat olivat sen verran railakkaat kinkerit Hippu-koiran, Aaronin ja hänen serkkupoikansa ansiosta, joten mummi taitaa nukkua tämän viikon keräten voimia. Mutta oli se sen arvoista, ainakin meidän mielestämme.

P jää huomisesta alkaen pitkälle joululomalle, joten saadaan yhdessä laittaa kotia joulukuntoon ilman kiirettä ja stressiä. Tänä jouluna on aistittavissa jokin ihmeellinen rentous. Viime joulu oli aivan ihana sukujoulu täällä meillä, mutta ajattelimme luoda uudestaan omat jouluperinteet ihan kolmistaan. Tai ehkei meille synny sen kummempia perinteitä, vaan sovellamme vanhoja, jo hyviksi todettuja perinteitä. Joulumme tulee suurella todennäköisyydellä olemaan fuusioitunut pohjois-karjalais-kymenlaaksolais-välimeri-hakuna matata-joulu. Ainakin eilen kävimme jokajouluisen kuusen valitsemisseremonian läpi.

Kaikkihan alkaa perinteisesti saapumalla torille ajatuksella "ei tänä jouluna niin isoa kuusta kuin viime jouluna" kuusimyyjien jo pakkaillessa tavaroitaan ja edellyttää melkein jokaisen puun läpikäynnin ennen suurta ajatusten vaihtoa. Liian pieni. Liian harva. Outo latvus. Toispuoleinen. Liian pieni. Tämä sivu pitäisi laittaa seinää vasten. Ihme törhöoksat. Kai tämä tästä levittäytyy, kun tuodaan sisälle. Tämä olisi sopiva, hirveän nätti kuusi. Liian pieni. Oikein jättikokoisen joulukuusen prototyyppi. Tämä pienempi on hieno, ihan tosi kaunis, mahtuisi toiselle seinälle eikä ilmalämpöpumppua tarvitsisi sammuttaa. Mutta tuo isompi.. Ehkä tämä pienempi on järkevämpi. P luo tässä vaiheessa kaihoisia katseita torin isoimpaan joulukuuseen ja huokailee. Lopulta poistuimme iloisena torilta, kotiinkuljetus tilattuna sille torin isoimmalle ja kauneimmalle joulukuuselle. Hupsis.

Huomenna on Aaronin ylimääräinen neuvolakäynti influenssarokotuksen toisen osan vuoksi ja aatonaattona menemme koko perhe vielä jumppaamaan fysioterapeutille. Minua jännittää taas kamalasti mennä sinne fysioterapiaan.. Onneksi se on jo kohta ja sitten tälle kujalle saa laskeutua joulurauha.

Matkatontut

Tiistaina lähdemme Aaronin kanssa kahdestaan taas toiseen mummilaan Joensuuhun junalla. Mummi täyttää pyöreitä vuosia, joita juhlistamme pienimuotoisesti kokoontumalla yhteen. Tarkoituksena on asettautua taloksi (vallata parhaat sängyt) ennen viikonloppua, jolloin siskoni perheineen saapuu myös paikalle. P tulee perjantaina työviikon jälkeen ja kärrää kaikki mummilaan jätettävät joulupukin muistamiset paikalle.

Olen aina inhonnut pakata laukkuja matkalle, kun on niin paljon muistettavaa. Muistamisen määrä on vain tuplaantunut, kun nyt pitää ottaa Aaroninkin tavarat mukaan. Kamala pakkausstressi ja ahdistus! Tälläkin kertaa aloitin hyvissä ajoin tekemään post it-lappua asioista, mitkä todennäköisesti tulevat unohtumaan. Jotenkin ajatus siitä, että P tulee muutaman päivän kuluttua perästä, on aiheuttanut "potentiaaliset unohtujat"-listaan massiivisen lyhennyksen.

Tällä hetkellä lista näyttää tältä:
- itkuhälytin + piuhat
- puhelimen laturi
- kirja
- matkalelut
- maito
- eväs (tärkein viimeisenä)

Hirveän hieno ja erityisesti hirveän tarpeellinen lista, eikös vaan. Kunhan saan tohistua rinkan täyteen tavaraa ja vauvan mukaan, niin uskon junassa saavani vähän henkäistä. Että lähteminen on vaikeaa! Ja nythän ei vielä muistella edes laukkujen purkamista...

Riittävän hyvä

Nyt on jo vaihtunut joulukuu ja olemme olleet jo hiukan tiptap-tunnelmissa. Olemme leiponeet pipareita ja tehneet joulutorttuja. Tai lähinnä minä ja P olemme olleet, Aaron katselee ja tuoksuttelee vain uteliaana. Tänä jouluna voi vielä jättää pähkinät ja rusinat (sekä suklaat!) pöydälle, kun Aaron viihtyy vielä lattiatasossa..

Me olemme joulun kolmistaan ja otetaan se täysin rentoutumisen kannalta. Tämä syksy on ollut jotenkin raskaampi kuin edelliset syksyt, joten totaalinen rauhoittuminen tuleekin tarpeeseen. Aaronhan on oma iloinen itsensä suurin piirtein koko ajan, mutta omia voimavaroja välillä on täytynyt etsiä kovastikin. En uskonutkaan, että kotona oleminen äitiyslomalla on näin palkitsevaa, mutta raskasta. Kasvava ja kehittyvä vauva vaatii koko ajan sen 100% läsnäolon ja Aaron on jo siinä iässä, että hän huomaa heti, jos äiti on jotenkin poissaoleva.

Viime viikolla P:n tullessa töistä koin pienen romahduksen, kun totesin vain keittiössä seistessäni, että nyt muuten en taida jaksaakaan. Mitään.  Pelkkä ajatus siitä, että nyt pitää vielä touhuta Aaronin kanssa uusia opittuja leikkejä ja että kohta pitää lähteä kauppaan, tuntuivat ylivoimaisilta. Jotenkin viime viikkoisen fysioterapiakäynnin tuoma jännitys laukesi rytisten. P soitti nopeasti ukille, josko hän ottaisi Aaronin hoitoon. Ja ottihan ukki. Me lähdettiin kahdestaan pesettämään auto ja sen jälkeen ruokaostoksille. Syötiin vielä pikainen välipala Prisman parkkihallissa: pasteijoita ja Dr.Pepperiä. Romanttista, eikö? Mutta se parin tunnin breikki tuli tarpeeseen. Sitten taas jaksoi olla riittävän hyvä äiti.

Miksi yrittää täydellisyyteen, kun se ei ikinä onnistu oikeastaan missään asiassa keneltäkään?
Miksi äitiyteen liittyy kauheat suorituspaineet, vaikka äitiys on yksi niistä asioista, mitä ei vain yksinkertaisesti voi suorittaa?
Miksi tuntuu, ettei osaa nauttia tarpeeksi tästä hetkestä, vaan odottaa vain jotain tapahtuvan tulevaisuudessa?
Miksi on niin hemmetin vaikeaa vain olla?

Huoh.. Pitäisi osata vaan olla itselleen armollisempi. Ja erityisesti vauvalle. Aaron kehittyy omaa tahtiaan ja hän saa olla vielä pitkään hassu ja pieni, vaikka muiden vauvat keksivät jo vähintääkin ruudin uudelleen tässä iässä.

Tätä blogia lukee useampi kymmenen ihmistä. Tämä blogiteksti on selvästi erilainen kuin muut kirjoittamani. Kertokaa, mitä ajatuksia tämä pohdiskeluni teissä herättää. Kommentit tulevat ensin minulle, eivätkä heti pompsahda tänne sivustolle. Jos et halua, että julkaisen kommenttisi, niin kerro se. 

Puolivuotiskuvauksista

Päätimme P:n kanssa järjestää Aaronin puolivuotiskuvaukset viime viikonloppuna kotona. Ihan huvin ja urheilun vuoksi. Me itse! "Virallisia" kuvia pääsi tiukan raadin läpi 3 kpl siitä parista sadasta otoksesta, mitä ehdittiin räpsiä kahdessa erässä. Tässä teille maistiaisia niistä kuvista, joista ei jostain syystä tullutkaan virallisia potretteja.

 

Jumppajuttuja

On rankkaa olla pieni vauva. Varsinkin, kun alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, mitä niillä neljällä ruumiissa kiinni olevalla pötkylällä pitäisi oikein tehdä. Maailma avartuu kummasti, kun pääsee tarkastelemaan sitä eri kulmista. Mutta kun maailmaan pitäisi tutustua hetinyt ja vaikka väsymys meinaisikin iskeä, niin aina on pyristeltävä viimeisillä voimillaan johonkin suuntaan. Ja unissaankin on harjoiteltava uusia taitoja.. Voin vain kuvitella, mikä suhina pienissä aivoissa käy unen aikana, kun hermopäätteet yhdistyvät toisiinsa.

Kävimme koko perhe toissa päivänä fysioterapeutilla oppimassa uusia jumppajuttuja. Miksi me sinne menimmekään? Koska Aaron syntyi viisi viikkoa etuajassa ja koska hän nukkui ensimmäiset kaksi kuukautta keräten voimia (ja massaa). Keskosena syntyneillä on tiukka takamatka kirittävinään ikätovereihinsa verrattuna ja heillä on muunmuassa haasteita yläruumiin hallinnan kanssa ja taipumusta kokonaisvaltaiseen hypotonisuuteen. 5-kuukautisneuvolasta saimme lähetteen kotiseutumme vauvafysioterapeutille, koska neuvolantäti aisti vielä tietynlaista pehmeyttä Aaronin vartalossa ja lähdettiin ajatuksella "parempi liian aikaisin kuin liian myöhään".

Aaron nautti erilaisista tekemisistä varsinkin, kun fyssaritädillä oli upea, iso peili, josta näkyi maailman hassuin vauva. Saimme evääksi arkipäivän vinkkejä, miten tukea juuri meidän vauvan motorista kehitystä ihan yksinkertaisilla keinoilla. Osa nikseistä olikin meille jo tuttuja entuudestaan, mutta uudet jutut otettiin avosylin vastaan.

Nyt ollaankin pari päivää leikitty uusia leikkejä ja kokeiltu erilaisia kantoasentoja. Kaikista hauskinta on huomata, miten vauvan vauhti lisääntyy, mitä enemmän häneltä vaatteet vähenevät..  

6 kk

Aaron on kuusi kuukautta ja himpun yli. Päälle seitsemänkymmentä senttiä ja yli kymmenen ja puoli kiloa. Lautasen kokoiset siniset silmät ja töhöllään oleva suu. Kaksi erittäin terävää hammasta. Paljon kuolaa ja täyttä hymyä. Kaksi pientä tahmatassua ja kaksi viuhtovaa koipea. Aina valmiina leikkimään.

Paljon onnea pieni pingviinin poikasemme!

Syömisiä

Aaron tykkää ruoasta. Ei liene kenellekään yllätys vauvan posket huomioon ottaen. Opittuaan ruokailemaan hurjassa seitsemän vuorokauden iässä ei vastaan ole oikeastaan tullut ruokaa, mitä pieni herra maiskuttaja ei mielellään söisi. On tietysti vaiheita, jolloin ruoka ei maistu. On tullut hammas, on ollut flunssa ja yskä, ruoka liian kylmää tai lämmintä, liian mössömäistä tai tönkköä tai muuten vain ruoan olomuoto on ollut vähintääkin epäilyttävää. Tällä hetkellä suurinta suosikkia on banaanimössö ja arveluttavinta puolestaan avokado.

Viime aikoina Aaronilla on ollut hankalaa syödä sitterissä ollessaan ja vaikeimpina hetkinä puurot ovat menneet sylissä istuen hieman pystymmässä asennossa. Tämä tietysti tuo pienet haasteensa, kun suuri osa viikosta ollaan kuitenkin kaksistaan isin ollessa töissä. Kasasimme viikonloppuna Aaronille syöttötuolinkin vierassängyn alta pölyttymästä ja hetihän sitä sitten testattiin vain todetaksemme, että vielä ei ole aivan Aaronin syöttötuoliaika.

Muutaman päivän päästä vauvamme täyttää jo 6 kk. Ehkäpä ensi blogitekstini sisältääkin hienoja puolivuotiskuvia, kunhan pistämme vain kotistudion pystyyn. Jännityksellä odottaen...

Isänpäivä

Onneksi en yhtään (enpä) stressannut tulevaa, nyt jo mennyttä, isänpäivää. Ollessani lapsi isän- ja äitienpäivät olivat erityisen jännittäviä päiviä, koska olihan minulla salaisessa piilopaikassa itse tehdyt kortit ja lähikaupasta viikkorahoilla ostamat koriste-esineet odottamassa suurta lahjomisen hetkeä. Ajattelin,että Aaron isompana saa itse muokata isänpäivämuistamisensa mieleisekseen, mutta tällä hetkellä mennään vielä minun mieleni mukaan (jee!). Isiltä tietysti tiedusteltiin toiveita päivän suhteen jo hyvissä ajoin ja pyrittiin toimimaan hienosti ja nätisti niiden mukaan. Päivää rytmitti kuitenkin P:n työpäivä ja illalla mummilassa ja haudoilla käynti. Mutta miten meillä meni?

Meidän isi ei saanut aamukahvia sänkyyn. Miksi? Koska Aaronilla oli aamupala kesken. Aamutoimet saatiin kyllä suoritettua hipihiljaa ja suuremmitta mölinöittä, mutta ei ehditty syödä aamupalaa ennen isin heräämistä.

Isi sai suklaakakkua aamupalaksi. Tämä tehtiin edellisenä iltana ja kakun valmistumisaika oli klo 21.45 isin puolen suvun perinteitä noudattaen. Kuorrutuksesta tuli kiinteähkö (kivikova), koska joku ei muistanut, miksi ihmeessä ostettiin kaupasta kuohukermaa. 

Aaronin kanssa askarreltiin hieno kortti, johon painettiin vauvan tassun jälki. Kortti oli vihreä, tassun jälki musta ja kortin kulma maistui Aaronin mielestä hyvältä.

Isi sai kukkia. Pari päivää etuajassa. Innokas Interflora ei soittanutkaan vastaanottajalle ennen toimitusta ja ei suinkaan odottanut hänen olevan kotona, vaan jätti puskan oven ripaan, josta minä noukin sen tultuani kauppareissulta.

Isi sai lahjan. Päivää liian myöhään. Koska joku tilasi sen nettikaupasta ja toimitus viivästyi. Valitus kannatti, ensi kerralla saadaan -10% tilauksen loppusummasta.

Isi sai päättää illan elokuvan. Katsottiin Rambo II Aaronin mentyä nukkumaan.

Oli kuulemma hyvä päivä. Ja paras lahja pötkötti tuhisevana kuitenkin siellä pinnasängyssä. Tästä päivästä myös ehkä opittiin jotain..

Talven odotusta

En olisi uskonut tätä koskaan sanovani, mutta tulisipa jo lunta! Phuh. En ole koskaan tykännyt talvesta (hyi, kylmää) ja lumesta (hyi, märkää). Tai koskaan on ehkä turhan voimakas sana. Lähivuosina, lähivuosikymmenenä? Joka tapauksessa tämä talvesta ei-tykkääminen taisi alkaa silloin joskus yläasteella, jolloin ei voinut pitää pipoa, kengät oli vääränlaiset ja paleli aina. Nyt tämän ainaisen vesisateen ja harmauden keskellä tuntee kaipaavansa hiukan valoa, juurikin lumen muodossa. Ehkä tähänkin asennoitumiseen vaikuttaa se, että ensi kertaa pitkään aikaan olen talven kotona enkä joudu porskuttamaan säässä kuin säässä polkupyörällä tai kävellen päästäkseni paikasta A paikkaan B. Ja mikä parasta, olen ostanut talvea odottamaan jo parikin uutta talvitakkia ja pipon (iiiik) ja tuskin maltan odottaa, että pääsen niitä kokeilemaan. Jospa talvessa on vähän sama kuin urheilussakin: paremmat varusteet, parempi suoritus?

Aaron on saanut serkkupojaltaan talvivarusteita reilusti, mutta ikäväkseni täytyy todeta, että Aaron kasvaa todella hurjaa vauhtia ja näistä ensimmäinen talvihaalari onkin jäänyt jo pieneksi käyttämättömänä. Onneksi meiltä löytyy vielä varavaihtoehtoja, mutta pitkään nekään eivät riitä säiden jatkuessa tällaisina. Lisää jännitystä elämään tuo toisaalta lastenvaunujemme talviominaisuudet, mitkä eivät olleet kovinkaan kehuttavat jo aiemmin mummilassa tapahtuneessa testailussa. Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että jos vaunut eivät toimi, miten meille luvattiin (tässäkään tapauksessa), niin jokin nimeltä mainitsematon taho saa hienon kirjeen tai jopa erittäin miellyttävät asiakkaat taas riesakseen. Mutta otetaanpa taas se "hakuna matata"-asenne käyttöön ja murehditaan vasta sitten, jos on murehdittavaa. Tässä onkin opettelemista...

Suuri kestovaippakokeilu vol. 3

..ja kuinkas siinä kävikään?

BumGenius-vuori + pari muuta

Viimeinen oljenkorteni kestovaippakokeiluun oli tilata halvalla nettikirpparilta BumGenius-kestovaippoja, koska olin kuullut/lukenut niiden olevan pintakuivia ja käteviä sen lisäksi, että kestävät kokonsa puolesta koko vaippaiän. Tämä olisi "se viimeinen" kokeilu, enempää en jaksaisi säätää. Suurella jännityksellä ja henkeäni pidätellen puin Aaronille vaipan ja eikun odottelemaan. Aaron pysyi tyytyväisenä, eikä huomannut eroa kertakäyttöiseen vaippaan verrattuna. Vaippa oikeasti toimi, kuten olin ajatellutkin! Jippii! Väsytystaistelun voitto! Vaipat päädyin lopulta tilaamaan Briteistä ja ne tulivatkin viikossa kotiovelle. Eli näin kävi. Totaalihurahdus. Kiitos vain minua sinnikkäästi psyykanneelle ystävälleni Kuopion suuntaan!

Koska tänäänkin näyttäisi olevan ikävän harmaa päivä, ajattelin piristää teitä vielä värikkäällä kuvalla Aaronista. Näin käy, kun vauva lukee (syö) kirjaa syötyään mustikkasosetta ja äidin kääntäessä selän eli laittaessa ruokaa itselleen ja isille.

5 kk ja vähän yli

Päivätöhö

Meidän pieni poikamme on jo 5 kk! Siis 5 kk! Ihan huomaamatta! Vastahan Aaron syntyi ensimmäisenä äitiyslomapäivänäni yllättäen meidät kaikki viisi viikkoa etukäteen. Tänään neuvolassa pidellessäni rokotusten jälkeen lohduttomasti itkevää vauvaa sylissäni huomasin jälleen kerran, miten vauva näyttääkin ihan samalta kuin meidän tavatessa ensimmäistä kertaa. Huoh..

Meillä onkin kuluneella viikolla ollut paljon tekemistä. Eilen kotiuduttiin mummilareissulta. Olihan se matkustaminen pienen vauvan kanssa aikamoista säätämistä yksin (siis kaksin), mutta ehkäpä ensi reissu onkin helpompi tehdä, kun ei tarvitse turhia hössöttää. Sekä meno- että paluumatkalle olin varannut meille perhehytin paikan ja tämä paljastuikin loistavaksi valinnaksi, kunhan sai muilutettua juuri ja juuri ovesta mahtuvat vaunut hyttiin sisälle. Hytti oli mukavan rauhallinen myös täytenä ollessaan ja siellä sai puuhastella omia juttujaan mielin määrin (johtuu varmasti paljolti matkaseurueesta). Aaron osoittautui jännämatkaajaksi, koska molempiin suuntiin nukkuminen junassa oli hiukan haasteellista. Jännämatkaaja ei kuitenkaan jännittänyt niin paljon, etteikö junan vessaa saatu perusteellisesti testattua useaan otteeseen...



Mummi oli meitä juna-asemalla vastassa ja matka jatkui vielä jonkin aikaa autolla Aaronin huhuillessa takapenkiltä lainakaukalostaan. Mummilassa meitä odottikin vastaanottokomitean toinen osa pienen pomeranian-koiran muodossa. Aaron oli ihan hölmistynyt ympäriinsä vipeltävästä otuksesta, joka välillä kävi salaa lipaisemassa siitä, mistä ylsi tai sai kiinni. Noh, allergeenialtistusta, allergeenialtistusta..
 

Samaa näköäkö?

Mummilassa oli paljon uutta ja mielenkiintoista ihmeteltävää, uusiin leluihin pitikin tutustua ihan kokonaisvaltaisesti käyttäen mahdollisimman montaa aistia samanaikaisesti. Minä muistuttelin mieleeni pari vanhaa lastenlaulua mummin avustuksella, vaikka vieläkin jäi hieman epäselväksi, mitä mummon kanoille tapahtui, kun hiljainen kettu hiipi metsästä..

Aika kului mukavasti normijuttuja touhuten, kunhan saimme normaalin päivärytmin kiinni matkan kolmantena päivänä. Matkan aikana tapasin toista kummipoikaani, hänen äitiään ja veljeään pitkästä aikaa, sekä unohdin tapani mukaan antaa mukanani raahaamat tuomiset. Aaron sai heiltä pehmoisen unipupun kaveriksi, joka onkin päässyt jo Unipupu numero 1:n, Vahtisuden ja Leijonan vierelle sänkyyn. Kävimme kyläilemässä myös Aaronin isomummolassa, minkä tiluksilla oli käynnissä suurenmoinen hirvijahti (ainakin sellaista trafiikkia oli pienellä tiellä). Aaron pääsee tutustumaan tähän joka syksyiseen tapahtumaan hieman isompana, koska pitäähän toisen ukin perintöä vaalia. Nyt Aaron sai tyytyä vain nukkumaan päiväunet pihalla toisten suhahdellessa pusikoissa.




Kaiken kaikkiaan ja muutamaa kommervenkkiä lukuun ottamatta vietimme Aaronin kanssa ihanan rentouttavan mummilamatkan. Kotipaikkani on kunnon joulumaa, on aina ollut. Sinne sataa lumi ensimmäisenä ja lähtee viimeisenä (P on ihan varma, ettei lumi sula sieltä kesän aikana ollenkaan). Minusta oli jotenkin hienoa, että Aaron "koki" ensilumensa juuri minun kotipaikkakunnallani. Ja täytyy kyllä myöntää, että oli hiukan nostalgista työnnellä vaunuja pikkupakkasessa läpi vanhan kotiseudun..

Mummila

Mummilasta mummilaan

Lauantaina Aaron oli ensimmäistä kertaa yökylässä mummilassa. Joo-o, kyllä se taas jännitti.. Aaron oli nauttinut mummin ja ukin jakamattomasta huomiosta antaessaan vastineeksi tukuittain mielihyvähormoneja isovanhemmille. Outoa oli huomata, miten koti tuntuikaan niin tyhjältä ilman pientä tohisijaa! Seuraavana päivänä vauvaa hakiessa Aaron touhusi innoissaan ukin sylissä kirjaa lukien ollen yhtä hymyä koko poika. Yökyläily oli sujunut mukavasti ja Aaron oli jopa ollut vieraskorea muutamana iltana esiintyneen iltapuuroriehumisen sijaan. Mutta olipa ihanaa rutistaa joka suuntaan viuhtova ja hymyilevä pieni iso vonkale syliin. Tuoksui se vielä ihan samalta..

Tänään ollaankin sitten oleskeltu sisällä melkeinpä turkishaalareissa. Toteutettaviin syksyprojekteihin (syksy, tuo paras ajankohta muutoksille!) kuului tänä vuonna ulko-ovien vaihto. Ulkolämpötilan painuessa yön aikana muutaman asteen miinukselle sammutettiin ilmanvaihto ja lämmitys aamulla, sekä vuorauduttiin kerroksilla ja valmistauduttiin tulevaan. Onneksi ovien vaihto häiritsi vain vähän normaaleja päivärutiineja, joskin lounaalla Aaronista oli hirmuisen pelottavaa ja jännittävää yrittää syödä samaan aikaan kuin vähän matkan päästä kuului yllättäviä remontin ääniä. Mutta oli se sen arvoista, talon yleisilme muuttui kertaheitolla! Aaron arvostanee tätäkin sitten pikkuisen vanhempana, kun ei niitä turkishaalareita sitten tarvitse sisätiloissa tämän koommin (toivon mukaan tai ennen kuin keksimme vaihtaa ikkunat).

Tulevana viikonloppuna minun ja Aaronin olisi tarkoitus suunnata toiseen mummilaan Joensuun tienoille junalla. Varasin hyvissä ajoin paikan perhehyttiin, jonne kuulemma nipinnapin mahtuvat jopa vaunut. Katsotaan, miten pärjätään.. Ajattelin taas tapani mukaan varautua ydintuhon varalta, josko se sitten estäisi pahimman mahdollisen skenaarion toteutumisen.

Viikon tunnelmia

Ulkona sataa ja lehdet putoilevat puista. Kunnon syyssää. Onneksi voi hyvällä omallatunnolla linnoittautua sisätiloihin villasukkiin pukeutuneena ja pötkötellä matolla. Ajattelinkin kirjoitella vähän kuulumisia tämän harmauden keskellä.

Viikonloppu oli touhuviikonloppu, kun koko perhe oli pihalla tekemässä syysjuttuja. Minä istutin useita kymmeniä kukkasipuleita tyhjillään ammottaviin kukkapenkkeihin P:n avustuksella ja Aaron katseli rattaista isin ja äidin menoa nukkumattia sinnitellen. Ensi kesänä Aaron voikin sitten innolla katsella esiin puskevia versoja, jos mikään eläin ei ole syönyt mukuloita ennen sitä. Sunnuntain aikana ehdittiin myös syksyiselle kävelylenkille, jonka pituudeksi muodostui n. 13 km.

Aaron on kovaa vauhtia lähestymässä viittä kuukautta (apua!) ja vauhti vaan kiihtyy. Tuntuu, että joka unilta, olivat ne sitten yö- tai päiväunet, herää vilkkaampi ja osaavampi vauva iloisesti kujerrellen. Unisukat ovat useana yönä löytyneet jostain muualta kuin jaloista ja peitto on ties millaisella mutkalla, mutta ei ainakaan vauvan päällä. Sylissä ei enää viihdytä makuuasennossa kuin äärimmäisessä koomatilanteessa ja olkapäällä on typerää tarkastella maailmaa paikallaan, vaan pitää haroa ja punkea eri suuntiin, viis siitä, onko isin tai äidin nenä tiellä. Selällään on jo välillä vähän tylsää, mutta vatsalleen on vielä hyvin vaikea kääntyä (paitsi vahingossa unissaan ja tästä seuraa paniikki). Vatsallaan taas on kivaa kurkotella leluja, mutta helposti on turhauduttava, kun taidot eivät vielä riitä eteenpäin menemiseen. Keskusteluja käydään tiiviisti päivän polttavista aiheista ja moneen asiaan Aaronilla onkin painava kommenttinsa sanottavana. Huumorintajuakin alkaa löytyä, varsinkin kukkuu-leikki on tosi hassu ja sitä jaksaisi leikkiä loputtomiin. Serkkupojalta saatu pehmokirja saa päivittäin kovaa kyytiä, erityisesti sen rapiseva ankkasivu, ja siitä innostuneena liityttiinkin vauvakirjakerhoon.

Ai niin.. Aaron sai postia Joensuun mummilta. Kuoresta paljastui uudet ihanat ja lämpöiset villasukat!

Aaron maistelee mansikkaa

Siivottu ja iloinen lapsi välipalan jälkeen

Aaron kävi sienessä

..ja äiti myös.

Joka syksyn lempipuuhiani on ollut sienestys lähimetsässä. Tämä on saavuttanut edellisvuosina niin suuren suosion keittiössämme, että minua on jopa kielletty viime syksynä keräämästä enempää. Tänä syksynä sienestykseen on tullut hiukan taukoa jostain kumman syystä, mutta näppäränä naisena tämänhän voi aina korjata! Alle kokosin pieniä vinkkejä sienestykseen vauvan kanssa:

1. Pukeudu sään mukaan. Pue myös vauva sään mukaan. Itsellä kannattaa olla ovesta ulos lähtiessä pieni vilu, hiki tulee kuitenkin. Jos taas vauvalla on liikaa päällä, se kyllä ilmoittaa epämukavuutensa kovaan ääneen, joten aina voi vähentää (tadaa)!

Pitkospuut, joille mahtui pelkät etupyörät

2. Harkitse kantoreppua vauvalle vakavasti. Oikeasti.

3. Kun kuitenkin toteat kantorepun typeräksi valinnaksi, muista, että ei kannata uskoa kaikkea, mitä sinulle sanotaan vaunujen ostovaiheessa. Ostit sitten mitkä tahansa vempeleet, niillä ei kuitenkaan tule pääsemään metsässä sen paremmin. Vanha metsä ei ole vaunumaastoa.

4. Lyhin reitti ei ole aina se helpoin, vaikka hammasta purren sekin taittuu.

5. Tämä seuraava voi tulla monelle yllätyksenä!
Hermoja lepuuttavan sieniretken ja kolmen vartin rytkytyksen jälkeen voi olla, että vauva ei haluakaan jatkaa uniaan vaunuissa tylsällä terassilla.

6. Ja lopuksi: muista, että saalistakin tärkeämpi on ihana ja eheyttävä kokemus syksyisestä luonnosta. Kaupastakin saa ihan kivoja sienikeittoaineksia.

Bonuskohta: Jos nyt kuitenkin ajattelit mennä niillä hemmetin vaunuilla metsään, niin ota nyt ihmeessä kaveri mukaan!

Äidin päivä, isin päivä

Pitkällisen (lyhyen) harkinnan jälkeen päätin lähteä ystäväni illanistujaisiin Helsinkiin perjantaina. Tämähän luonnollisesti tarkoitti sitä, että P jää Aaronin kanssa kahdestaan kotiin. Isi oli jäämässä viettämään laatuaikaa vauvan kanssa ihan hyvillä mielin, mutta minua ahdisti. Ei se, etteikö pojat täällä olisi pärjänneet, vaan se, että miten minä pärjäisin! Joo, typerä minä. Ilta oli mahtava, kiitokset vaan ihanalle järjestäjälle ja lukiokavereilleni. Uskomatonta, miten tuntuu, että vasta eilenhän me oltiin samalla tai rinnakkaisluokilla, mutta aikaa tarkemmin ajateltuna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.

Lisäksi pääsin samalla reissulla sylkyttämään suloista kummipoikaani, jolle ei enää mene läpi, että hänen suosikkikirjoistaan luetaan puuta heinää. Yrittäessäni kertoilla mitä sattuu yhdestä sellaisesta, sain tiukan vastauksen: "Ei noin, nyt luetaan!" Ja mikä tärkeintä, sain myös viettää laatuaikaa siskoni kanssa shoppaillen.

Noh, miten ne pojat olivat pärjänneet?


Kauhuskenaarioni sohvalla eilisissä ja pukluisissa vaatteissa röhnöttävästä, hermonsa menettäneestä kaksikosta ei toteutunutkaan. Ne olivat pärjänneet loistavasti ja niillä oli ollut kivaa. Aaron on parasta yleisöä kitaran soitolle ja laululle. Aaron ei välitä, jos kaikki ei osu heti kohdilleen. Pääasia, että saa leikkiä!


Lopuksi ajattelin tunnustaa erään asian. Yritän nimittäin opetella käyttämään järjestelmäkameraa, jottei arki kävisi turhan pitkäksi. Menestys on ollut vaihtelevaa ja täällä julkaistuja "edustuskuvia" edeltää yleensä kymmeniä räpsyjä. Suhteellisen paikallaan olevan vauvan kuvaaminen on yllättävän haasteellista. Alhaalla sarja, mikä on saatu aikaa ilmeillen hassusti vauvalle ja huitoen kameran kanssa sillä sen kummemmin tähtäämättä. Tadaa!

Tähtisilmä

"Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen,
posket tehty puolukasta,
tukka naavatuppurasta,
silmät on siniset tähdet.

Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen,
keinu kuusen kainalossa,
tuutu tuulen kartanossa,
sammuta siniset tähdet!"

-Kirsi Kunnas-

Syyspäivä Repovedellä

Eilen koitti se päivä, mitä olin suunnitellut pitkään ja hartaasti kahden kaverini kanssa: ruskaretki Repoveden kansallispuistoon! Sää vaikutti hyvin epävakaalta, mutta kolme rohkeaa äitiä vielä rohkeampien vauvojen kanssa päätti uhmata syksyä. En ollut koskaan aiemmin käynyt Repovedellä patikoimassa, mutta täytyy myöntää, että eilinen ei jäänyt viimeiseksi kerraksi. Oli nimittäin todella hauskaa ja kuntoa kohottavaa kantaa n. 8 kiloa vauvaa eturepussa ja puolet siitä painosta tavaroiden muodossa selkärepussa.

Retkeilijät eli minä ja Aaron, Aino ja Kerttu sekä Päivi ja Ava valmiina lähtöön.

Kävelimme rauhallista tahtia Ketunlenkkiä. Mukavuuden haluisina hieman tosin oikaisimme, joten matkaa ei kertynyt kuin arviolta 3 km. Matkallemme kuitenkin osui huimaa riippusiltaa, peikkometsää, kallionkiellekkeitä, vinssattavaa lossia ja mikä parhainta: nuotion tekoa ja makkaran paistoa.

Lapinsalmen riippusilta

Taukopaikalla koko matkan niin tyytyväisenä matkannut Aaron päätti ilmoittaa ystävällisesti äidille, että minähän en näin kylmää maitoa syö, yäääyäää, vaippakin on litimärkä. Kätevänä ja nerokkaana äitinä eikun maito nuotion reunalle lämpiämään (tuttipullo koki vain vähäisiä sulamisvaurioita pohjasta) ja vauvalle vaipan livautus mahdollisimman vähän riisuen.

Sekä äiti että vauva selvisivät traumoitta. Ja vesisadekin yllätti vasta automatkalla kotiin.

Kavereiden kanssa taukojumpalla

 

Tähän loppuun pitää kehaista taas S&P:n kokeilevaa keittiötä. Kokeilussa on mitä hauskempia ruokia ja reseptejä, joista yksikään ei tule toteutetuksi soveltamatta. Sunnuntain kunniaksi P valmisti meille pulled porkia eli "nyhtöpossua" (joojoo, nyhtö, nyhtö). Minä tein meille hampurilaissämpylät ja yhdessä valmistimme coleslawn. Nams!

4 kk

Viikko taas on vierähtänyt kuin siivillä ja aika olisi valmistautua viikonlopun viettoon. Univenkoilujen syyksi paljastui esiin puskeva kulmahammas ja kipulääkityksen turvin olemme palanneet "normaalirytmiin". Ai miten niin esikoinen on kokeilukappale? Tänään pari päivää hyvin levänneenä Aaron päätti näyttää äidille ja isille, mitä kohta on luvassa ja touhotti innoissaan leikkimatolla punnertaen hetkittäin kyynärnojasta jo melkein suorille käsivarsille. Välillä piti laskea pää lattiatasoon ja nostaa peppua ja kokeilla, miten koivet asettuvat vatsan alle. Oikeasti..toinen on vasta näin pieni..Huomatkaa yllä olevan kuvan ylihauska termiittipuku ja iloinen kuolavana.

Unipohdintaa ja kestovaippakokeilua

Pieni vauva on maailman suloisin näky, kun se nukkuu. Mutta kun se ei aina nuku, vaikka sitä selvästi nukuttaisi. Syötä, vaihda vaippa, hytkytä, kokeile leikkiä, sylitä, sylitä tuhannessa eri asennossa, laske sänkyyn, anna tutti, sylitä lisää.. Kaiken tämän ajan pieni nuppunen huutaa kuin palosireeni pääpunaisena ja silmät ummessa. Sitten itkusta tulee tauko. Huokaat hiljaa, nukkuipa se viimeinkin. Sitten herra päättää tajuta, että nyt on hitto vie hiki ja show alkaa uudestaan. Mitä muuta vanhempi tekisi kuin syöttäisi, vaihtaisi vaipan, hytkyttäisi ja niin edelleen..

Aaron on päättänyt lähestyvän kuukausipäivän kunniaksi opetella sinnittämään nukahtamista. Kateellisena mietin niitä vanhempia, joiden pikkuinen itkee pienellä sievällä äänellä, kun taas meidän paksu poika tykkää karjua koko pienen ruumiinsa vimmalla selkä kaarella. Tulee selvästi isänsä puolen sukuun.. Alla aiheeseen liittymätön kuva vain, koska Aaron on siinä äärettömän söpön ja viattoman näköinen.

Raskaana ollessani päätin vakaasti, että meillä käytetään kestovaippoja vauvan hiukkasen kasvettua isommaksi. Hankin ystävältä kassillisen erilaisia kestovaippoja ja äitiyspakkauksesta saadut vaipat olivat nekin suuri ilon aihe. Viime viikolla suoritin Suuren Kestovaippakokeilu ensimmäisen vaiheen. Miksi vasta nyt? Typerän tapaturman seurauksena teloin oikean käteni etusormen heinäkuun lopussa ja toipuminen jatkuu edelleen. Noh, syrjähdyksen kautta takaisin asiaan. Eli Suuri Kestovaippakokeilu vol 1. Aaron sai kokeiltavakseen äitiyspakkauksen violetin all-in-one-vaipan, koska tottakai halusin aloittaa mahdollisimman helposta ja juurikin valmiista paketista, koska pelkäsin vuotovahinkoa. Eräs ystäväni varoitteli, että hipiästään tarkka vauva saattaa juurikin tällaisesta protestoida, koska vaippa ei ole niin pintakuiva. Kestovaippakokeilun ensimmäinen yritys oli siis tuhoon tuomittu vaipan saadessa olla vauvan päällä ennen suurta älämölöä ehkä tunnin. Aaron loukkaantui verisesti tästä kokeilusta ja koko loppupäivä meni hulinoidessa äidin ja isän suureksi iloksi..

Tänään suoritin Suuren Kestovaippakokeilun toisen vaiheen. Varustauduin tähän koettelemukseen suurella innolla, pintakuivemmalla kuorivaipalla ja irrallisella imulla (suokaa anteeksi vajaa kestovaippasanastoni). Kestovaipoista tietävä ystäväni neuvoi taittelemaan imuun kravattitaitoksen ja sain oikein internetlinkin. Mutta voitteko uskoa, ei siitä kravatista mitään tullut ja päädyin improvisoimaan. Tällä kertaa Aaron viihtyi uudessa hienossa vaipassaan 45 minuuttia. Ilta näyttää, pistääkö herra hienopeppumme ranttaliksi vai ei. Katsotaan, uskallanko edetä kolmanteen vaiheeseen..

Perjantai

Eilisaamu alkoi pienellä järkytyksellä. Heräsin aamulla klo 6.30 ja tajusin kuin taikaiskusta, ettei jokin ollut kohdallaan. Vauva! Hitto vie, ryntäsin kuin pieni eläin (hipihiljaa tietenkin) vauvan huoneeseen vain todetakseni, että siellä se pieni kulta nukkuu peitto korvilla ihan sikiunessa. Koko yö syömättä.. Tuntiessani itseni maailman suurimmaksi pöntöksi hiivin adrenaliiniryöpyn vallassa takaisin sänkyyn. On se kummallista, että sen kerran, kun vahingossa saakin nukuttua "pitkään" ilman heräilyjä, tulee se totaalisesti puun takaa ja siitä ei hirveästi tilanteessa osaakaan nauttia..ainakaan vielä.

Tässä valokuva yhdestä perjantaipäivän parhaista hetkistä: päiväunilta heräsi näin iloinen vauva (varmastikin, kun näki äitinsä).

P:n tullessa kotiin lähdimme koko porukalla ostoksille, mikä näin kohta 4kk vauvaan tutustuneena tuntuu paikoitellen syysmuuton suunnittelemiselta. Eli puoli elämää hoitolaukkuun kaiken tyyppisten katastrofien varalta. Mieluummin todellakin kuljetan nälkä-puklu-vaippa-vaihtovaate-selviytymispakkausta, jos vaikka se sitten pelkällä olemassa olollaan estäisi yllätysten syntymistä. Noh, Aaron teki perinteiset eli hetken Prisman valoja kopasta tuijoteltuaan simahti undulaattinukutuksen (huivi kopan päälle, vähän pienten tahmatassujen vipinää ja tadaa) jälkeen.

Illalla meille oli tulossa ystäviä vierailulle, joten loihdimme P:n kanssa pienen vaatimattoman iltapalan Aaronin uteliaasti tuijotellen meidän touhuja. Todellisuudessa iltapalassa ei ollut juurikaan mitään muuta kuin esille laittoa ja toinen jalka hytkytti välistä sitteriä toisen käden tutittaessa lievähkösti väsähtänyttä pieneen ja vienoon ääneen vihjailevaa poikasta.. Mutta hyvin onnistuttiin, tuli herkkuja ja vieraatkin tykkäsivät! Jee! :)

Tervetuloa!

Hei!

Ajattelin aloittaa blogin. Niin. Aloittaminen tuntuu olevan kaikista hankalinta. Ei oikein tiedä, mitä ja miten, ja erityisesti: mikä on hyvä alku? Tämähän ei tietystikään päde mihinkään muuhun kuin kirjoittamiseen..

Ensiksi taidan kuitenkin esitellä blogin päähenkilön eli tässä hän on! Blogini suurin tähti, muttei aivan vielä kooltaan, on poikani Aaron, tällä hetkellä ikää himppua vaille 4kk, joka vähän isompana todennäköisesti tulee kiittämään äitiään tästä. Yritän kuitenkin pidättäytyä paljastamasta Aaronista mitään turhan noloa. Paitsi siinä tapauksessa, jos sillä on minulle tai hänen isälleen suurta hupiarvoa. Toivottavasti jätätte viestiä käynneistänne, koska on aina mukava tietää, ketkä meidän touhuiluja seuraa.

Äiti ja Aaron 2kk