Vuosikatselmus

Aaron täyttää vuoden. Meidän pieni aaspuaaspunen, pulleropalleropunainenkana. Todella pitkään me odotimme sinua tulevaksi ja pelkäsimme, ettei meille tätä ehkä ikinä suodakaan. Nyt olet ollut täällä vuoden, mullistanut elämämme täysin ja täyttänyt päivämme tohinalla, käkätyksellä ja pienten hampaiden jäljillä.

Vuosi sitten en uskonut, että hän voisi syntyä jo nyt.
Pyykkejä koneesta tyhjentäessä päätettiin hädissämme vauvan nimi, jos käy huonosti.
Sairaalakassiin eksyi shampoo, mutta ei piilolinssikoteloa.
Jäin sairaalaan tarkkailtavaksi yksin, koska P ei voinut jäädä sinne yöksi.
Pelotti ihan pirusti. Onko vauva jo riittävän valmis? Olinko minä?

Seuraavana päivänä minut siirrettiin osastolle, olin edelleen yhtä pihalla kuin lumiukko.
Iltapalan jälkeen hän alkoi syntyä, todella nopeasti.
Pelotti, ettei P ehtisi paikalle. Ikinä en ole ollut niin yksin.

Vauva oli riittävän valmis, sinnikäs pikkuinen, jo 47 cm ja 2436 g.
Pikainen pusu äidille ja vauvateholle.
Minä en ollut valmis, olin synnyttänyt, mutta vauva oli jossain. Tyhjää.

Käsi kädessä P:n kanssa hämäriä, öisiä käytäviä.
Pikkiriikkinen lämpölampun alla.
Oliko tämä meidän?

Vauva jäi teholle, minä lähdin kotiin laittamaan lastenhuoneen loppuun.
Pinnasänkyyn lakanoita ja vaatteita kaappiin.
Kaupasta valmiiksi ostetut vaipat olivat liian isoja.
Korvikejauhepurkkiin avauspäivämäärä, sillä sehän kestäisi ikuisuuden.
Se tunne aamulehteä hakiessa ja avata ovi kotiin, missä kaikki on samaa, muttei kuitenkaan samanlaista.

Hassua, miten kaikki palautuu mieleen niin elävästi. Tapahtumat tottakai, mutta tunteet. Olen onnellinen, että loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Koska oli pakko mennä.

Paljon onnea, muru! Äiti ja isi tykkäävät sinusta oikein kovasti.

Kuinka kotiloidutaan

Nyt se on tullut postissa. Monen viikon hikoilun ja odottelun jälkeen. Päivähoitopäätös. Kalkkiviivalle selvisi villi kortti. Miten tässä nyt näin kävi?

Jogurttinenä

Kävimme talvella tutustumaan Steiner-päiväkotiin korkein odotuksin. Onneksi kävimme, koska se ei todellakaan ollut meidän juttu. Idea paperilla hieno, mutta toteutus, no jaa.. ei meille sopiva. Tilat olivat kehnot, varsinkin pikkuisten puolella, aamupalaa ei ollut tarjolla lapsille ja en vain ollut valmis sitoutumaan yhteisölliseen tekemiseen siinä määrin, mitä lasten vanhemmilta odotettiin. Minäkö pesisin päiväkodin pyykkejä kotona vapaa-ajallani ja maksaisin vielä siitä ilosta? Hahahaa! Hyvä vitsi.

Päivähoitopaikan hakeminen kunnalta oli sitten seuraavana vuorossa. Kävikin ilmi, että meidän asuinalue, oikeastaan koko tämä puoli kaupunkia, on ihan tukossa pikkulapsista ja ei ole yksinkertaisesti paikkoja, mitä jakaa, mutta kyllä he jonkun paikan jostain tästä kaupungista Aaronille järjestäisivät. Just. Jostain päin ja joku paikka kuulosti todella sellaiselta, että pystyinkin ottamaan ihan lungisti asian kanssa.

Soitin paniikissa toisella puolella kaupunkia olevaan Mannerheimin lastensuojeluliiton päiväkotiin. Siellä olisi pari paikkaa, jos nopeasti haen kunnalta palveluseteliä. Soittelin vielä kunnallisen puolen alueemme päivähoidon koordinaattorin kanssa ja kuulin suoran vastauksen: paikkoja ei ole, peruutuksia ei ole tullut. Nyt on turha enää spekuloida, olisiko pitänyt vielä arpoa paikkojen kanssa. Tuumasta toimeen ja töttöröö.

Aaronista tulee syyskuun alusta kotilo!

Konstit ovat monet...

..sanoi mummo, kun kissalla pöytää pyyhki tai äiti, kun ilmastointiteipillä lattiakaivon kiinni teippasi.

Tämä viikko on ollut yhtä hulinaa. Tiistaina järjestin kavereille Nosh-kotikutsut (ensimmäiset ikinä). Kutsuilla sai hypistellä ja sovitella vaatteita kaikessa rauhassa, harmittavasti kauden ollessa lopuillaan osa halutuista vaatteista oli jo päässyt loppumaan. Keskiviikkona Aaron oli mummin ja ukin hoidossa, kun minä ja P suuntasimme Helsinkiin katsomaan Manic Street Preachersia. Keikka oli loistava ja olikin mukavaa pitkästä aikaa ajella pitkin öisiä katuja kotia kohti ihan kahdestaan. Olen käynyt kynsihuollossa, enkä taaskaan ottanut ranskalaista manikyyriä, vaikka kuinka uhosin (uutta sinistä ja hopeaa kimalletta, kiitos) ja olemme hoitaneet terassin rakennusprojektia eteenpäin (lupia sinne, lupia tänne). Tänään P hakee moottoripyörän talvisäilöstä ja illempana terassitarvikkeet lainatulla lava-autolla. Tässä samalla Aaron opettelee juomaan nokkamukista tavallista rasvatonta maitoa korvikkeen sijaan (meidän pieni!).

Aaron on ollut taas äidin pikkuapulaisena kotipuuhissa ja joka huoneesta on löytynyt erilaista ja ihanaa ihmeteltävää. Kodinhoitohuoneesta löytyi karhupumppu (koska lattiakaivo ei ollutkaan kiinniteipattuna enää kiva räpellettävä), keittiöstä kaapin oven "paiskautumisen estovipstaakkeli" ja makuuhuoneesta vyönsolki.

Aaron on saanut neronleimauksen, hän voi liikkua huoneesta toiseen! Voi sitä riemua, kun keittiöstä löytyykin äiti ja astianpesukone. Suurten kannustusten ja onnittelujen jälkeen voikin kiristää vielä tahtia äidin ohi ja suunnata syömään lattialle tipahtaneita leivän murusia. Kaikkea pitäisi tutkia ja tunnustella (suulla nyt ainakin). Tuntuu niin oudolta kieltää lasta tekemästä jotain, kun on salaisesti ylpeä kehitysspurtin ottaneesta vauvasta! Onneksi viikonloppuna ainakin näillä näkymin ehtii rauhoittua ja jopa pitkästä aikaa lenkille.

Päätöksiä

Vanhemmuus koostuu vaikeista kysymyksistä, joihin ei ole vastauksia yksiselitteisesti.

Milloin leikata lapsen hiukset, jos lapselle alkaa muodostua kunnon Danny-look?

Antaako kasvaa hieno rokkitukka vai siistiä takatöyhäke?

Olimme, näimme, valloitimme

No niin, nyt ollaan kotiuduttu reissusta ja sillä hiukan rähjäännytty. Mutta oli oikein mukava matka ja Trevin suihkulähteeseenkin on nyt kolikot heitetty ja seuraavaa visiittiä pohdiskellaan kuumeisesti.

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että jännitin ihan turhaan matkaa. Kaikki sujui pienellä säädöllä varsin hyvin.

Meidän piti lähteä kotoa kello viideltä aamuyöllä ja suunnittelimme, että siirrämme nukkuvan lapsen turvaistuimeen ja syötämme aamupalan hänelle vasta lentokentällä. Vauvamme ei todellakaan ollut nukkuvaa mallia, vaan piristyi suunnattomasti automatkasta (simahti tosin moottoritiellä) ja aamupalan hän sai vasta lentokoneessa Helsinki-Vantaan ollessa aivan tukossa. Rattaathan meidän piti pakata kassiin, mutta sopivan kassin puutteessa luotimme siihen, että jotenkin ne saadaan matkalle mukaan ja niinhän ne saatiinkin, rattaat baggage drop-tiskiltä muovipussiin ja Aaron kantoreppuun ja menoksi. Turvatarkastusmies halusi tutkia Aaroninkin ihan vaippoja myöten, mutta Aaron vain katseli ihmeissään.

Rooman päässä meitä ei ollutkaan Luca vastassa, vaan kuljetuspalvelun mies, jolla oli iPadilla nimeni. Auto oli musta Mercedeksen 9-paikkainen, jossa Aaronia odotti turvaistuin ja matka asunnolle kesti vain 35 minuuttia. Kuljettajamme soitti asunnon luovuttajalle matkalta ja hän tulikin parin minuutin kuluttua avaamaan meille oven. Luovuttaja esitteli asunnon, otti passeistamme kännykällä kuvat ja rahasti, eikä edes perinyt takuuvuokraa, mistä oli aiemmin ollut puhetta.

Asunto oli siisti ja kalustettu antiikkisilla huonekaluilla (lapset eivät tuhonneet yhtäkään rumaa lasivaasia), kerroksia asunnossa oli kolme luullun kahden sijasta. Ulko-ovelta johti asuntoon jyrkät rappuset, joten tulo ja lähtö asunnosta oli pikkuisen sovittelua. Asunto oli rauhallisella kujalla, mutta lähistöllä oli useita ravintoloita, joista kivisiä taloja myöten melu kantautui asuntoon öisin. Mutta pikku vikoja, tällainen ison asunnon vuokraus oli meille juuri oikea ratkaisu. Sitä paitsi asunto oli ihan Campo de' Fiorin vieressä, joten kaikkialle pääsi kävellen.

Italialaiset todellakin tykkäävät lapsista. Aaron sai mussutusta osakseen missä tahansa ja monesti koko kaupan henkilökunta tuli ihailemaan vauvaamme, joka oli suorastaan soikeana ilosta tämän huomion keskipisteenä. Ja mikä parasta, emme löytäneet niin hienoilla pöytäliinoilla varustettua ravintolaa, jonne ei olisi tehty paikkaa Aaronille pöydän päähän.

Matka oli loistava ja nyt podenkin siis jälleen arkiarhdistusta, mikä iski jo Suomen ilmatilassa. Italia oli ihana ja Rooman tunnelma ihmisvilinästään huolimatta rentouttava ja rauhoittava. Ja ne pikkukadut...huoh... Rattaat vielä jatkavat matkaansa, mutta ovat tracking-koodin perusteella jo kotikaupungissamme odottamassa kotiinkuljetusta.