Vuosikatselmus

Aaron täyttää vuoden. Meidän pieni aaspuaaspunen, pulleropalleropunainenkana. Todella pitkään me odotimme sinua tulevaksi ja pelkäsimme, ettei meille tätä ehkä ikinä suodakaan. Nyt olet ollut täällä vuoden, mullistanut elämämme täysin ja täyttänyt päivämme tohinalla, käkätyksellä ja pienten hampaiden jäljillä.

Vuosi sitten en uskonut, että hän voisi syntyä jo nyt.
Pyykkejä koneesta tyhjentäessä päätettiin hädissämme vauvan nimi, jos käy huonosti.
Sairaalakassiin eksyi shampoo, mutta ei piilolinssikoteloa.
Jäin sairaalaan tarkkailtavaksi yksin, koska P ei voinut jäädä sinne yöksi.
Pelotti ihan pirusti. Onko vauva jo riittävän valmis? Olinko minä?

Seuraavana päivänä minut siirrettiin osastolle, olin edelleen yhtä pihalla kuin lumiukko.
Iltapalan jälkeen hän alkoi syntyä, todella nopeasti.
Pelotti, ettei P ehtisi paikalle. Ikinä en ole ollut niin yksin.

Vauva oli riittävän valmis, sinnikäs pikkuinen, jo 47 cm ja 2436 g.
Pikainen pusu äidille ja vauvateholle.
Minä en ollut valmis, olin synnyttänyt, mutta vauva oli jossain. Tyhjää.

Käsi kädessä P:n kanssa hämäriä, öisiä käytäviä.
Pikkiriikkinen lämpölampun alla.
Oliko tämä meidän?

Vauva jäi teholle, minä lähdin kotiin laittamaan lastenhuoneen loppuun.
Pinnasänkyyn lakanoita ja vaatteita kaappiin.
Kaupasta valmiiksi ostetut vaipat olivat liian isoja.
Korvikejauhepurkkiin avauspäivämäärä, sillä sehän kestäisi ikuisuuden.
Se tunne aamulehteä hakiessa ja avata ovi kotiin, missä kaikki on samaa, muttei kuitenkaan samanlaista.

Hassua, miten kaikki palautuu mieleen niin elävästi. Tapahtumat tottakai, mutta tunteet. Olen onnellinen, että loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Koska oli pakko mennä.

Paljon onnea, muru! Äiti ja isi tykkäävät sinusta oikein kovasti.