Puolivuotiskuvauksista

Päätimme P:n kanssa järjestää Aaronin puolivuotiskuvaukset viime viikonloppuna kotona. Ihan huvin ja urheilun vuoksi. Me itse! "Virallisia" kuvia pääsi tiukan raadin läpi 3 kpl siitä parista sadasta otoksesta, mitä ehdittiin räpsiä kahdessa erässä. Tässä teille maistiaisia niistä kuvista, joista ei jostain syystä tullutkaan virallisia potretteja.

 

Jumppajuttuja

On rankkaa olla pieni vauva. Varsinkin, kun alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, mitä niillä neljällä ruumiissa kiinni olevalla pötkylällä pitäisi oikein tehdä. Maailma avartuu kummasti, kun pääsee tarkastelemaan sitä eri kulmista. Mutta kun maailmaan pitäisi tutustua hetinyt ja vaikka väsymys meinaisikin iskeä, niin aina on pyristeltävä viimeisillä voimillaan johonkin suuntaan. Ja unissaankin on harjoiteltava uusia taitoja.. Voin vain kuvitella, mikä suhina pienissä aivoissa käy unen aikana, kun hermopäätteet yhdistyvät toisiinsa.

Kävimme koko perhe toissa päivänä fysioterapeutilla oppimassa uusia jumppajuttuja. Miksi me sinne menimmekään? Koska Aaron syntyi viisi viikkoa etuajassa ja koska hän nukkui ensimmäiset kaksi kuukautta keräten voimia (ja massaa). Keskosena syntyneillä on tiukka takamatka kirittävinään ikätovereihinsa verrattuna ja heillä on muunmuassa haasteita yläruumiin hallinnan kanssa ja taipumusta kokonaisvaltaiseen hypotonisuuteen. 5-kuukautisneuvolasta saimme lähetteen kotiseutumme vauvafysioterapeutille, koska neuvolantäti aisti vielä tietynlaista pehmeyttä Aaronin vartalossa ja lähdettiin ajatuksella "parempi liian aikaisin kuin liian myöhään".

Aaron nautti erilaisista tekemisistä varsinkin, kun fyssaritädillä oli upea, iso peili, josta näkyi maailman hassuin vauva. Saimme evääksi arkipäivän vinkkejä, miten tukea juuri meidän vauvan motorista kehitystä ihan yksinkertaisilla keinoilla. Osa nikseistä olikin meille jo tuttuja entuudestaan, mutta uudet jutut otettiin avosylin vastaan.

Nyt ollaankin pari päivää leikitty uusia leikkejä ja kokeiltu erilaisia kantoasentoja. Kaikista hauskinta on huomata, miten vauvan vauhti lisääntyy, mitä enemmän häneltä vaatteet vähenevät..  

6 kk

Aaron on kuusi kuukautta ja himpun yli. Päälle seitsemänkymmentä senttiä ja yli kymmenen ja puoli kiloa. Lautasen kokoiset siniset silmät ja töhöllään oleva suu. Kaksi erittäin terävää hammasta. Paljon kuolaa ja täyttä hymyä. Kaksi pientä tahmatassua ja kaksi viuhtovaa koipea. Aina valmiina leikkimään.

Paljon onnea pieni pingviinin poikasemme!

Syömisiä

Aaron tykkää ruoasta. Ei liene kenellekään yllätys vauvan posket huomioon ottaen. Opittuaan ruokailemaan hurjassa seitsemän vuorokauden iässä ei vastaan ole oikeastaan tullut ruokaa, mitä pieni herra maiskuttaja ei mielellään söisi. On tietysti vaiheita, jolloin ruoka ei maistu. On tullut hammas, on ollut flunssa ja yskä, ruoka liian kylmää tai lämmintä, liian mössömäistä tai tönkköä tai muuten vain ruoan olomuoto on ollut vähintääkin epäilyttävää. Tällä hetkellä suurinta suosikkia on banaanimössö ja arveluttavinta puolestaan avokado.

Viime aikoina Aaronilla on ollut hankalaa syödä sitterissä ollessaan ja vaikeimpina hetkinä puurot ovat menneet sylissä istuen hieman pystymmässä asennossa. Tämä tietysti tuo pienet haasteensa, kun suuri osa viikosta ollaan kuitenkin kaksistaan isin ollessa töissä. Kasasimme viikonloppuna Aaronille syöttötuolinkin vierassängyn alta pölyttymästä ja hetihän sitä sitten testattiin vain todetaksemme, että vielä ei ole aivan Aaronin syöttötuoliaika.

Muutaman päivän päästä vauvamme täyttää jo 6 kk. Ehkäpä ensi blogitekstini sisältääkin hienoja puolivuotiskuvia, kunhan pistämme vain kotistudion pystyyn. Jännityksellä odottaen...

Isänpäivä

Onneksi en yhtään (enpä) stressannut tulevaa, nyt jo mennyttä, isänpäivää. Ollessani lapsi isän- ja äitienpäivät olivat erityisen jännittäviä päiviä, koska olihan minulla salaisessa piilopaikassa itse tehdyt kortit ja lähikaupasta viikkorahoilla ostamat koriste-esineet odottamassa suurta lahjomisen hetkeä. Ajattelin,että Aaron isompana saa itse muokata isänpäivämuistamisensa mieleisekseen, mutta tällä hetkellä mennään vielä minun mieleni mukaan (jee!). Isiltä tietysti tiedusteltiin toiveita päivän suhteen jo hyvissä ajoin ja pyrittiin toimimaan hienosti ja nätisti niiden mukaan. Päivää rytmitti kuitenkin P:n työpäivä ja illalla mummilassa ja haudoilla käynti. Mutta miten meillä meni?

Meidän isi ei saanut aamukahvia sänkyyn. Miksi? Koska Aaronilla oli aamupala kesken. Aamutoimet saatiin kyllä suoritettua hipihiljaa ja suuremmitta mölinöittä, mutta ei ehditty syödä aamupalaa ennen isin heräämistä.

Isi sai suklaakakkua aamupalaksi. Tämä tehtiin edellisenä iltana ja kakun valmistumisaika oli klo 21.45 isin puolen suvun perinteitä noudattaen. Kuorrutuksesta tuli kiinteähkö (kivikova), koska joku ei muistanut, miksi ihmeessä ostettiin kaupasta kuohukermaa. 

Aaronin kanssa askarreltiin hieno kortti, johon painettiin vauvan tassun jälki. Kortti oli vihreä, tassun jälki musta ja kortin kulma maistui Aaronin mielestä hyvältä.

Isi sai kukkia. Pari päivää etuajassa. Innokas Interflora ei soittanutkaan vastaanottajalle ennen toimitusta ja ei suinkaan odottanut hänen olevan kotona, vaan jätti puskan oven ripaan, josta minä noukin sen tultuani kauppareissulta.

Isi sai lahjan. Päivää liian myöhään. Koska joku tilasi sen nettikaupasta ja toimitus viivästyi. Valitus kannatti, ensi kerralla saadaan -10% tilauksen loppusummasta.

Isi sai päättää illan elokuvan. Katsottiin Rambo II Aaronin mentyä nukkumaan.

Oli kuulemma hyvä päivä. Ja paras lahja pötkötti tuhisevana kuitenkin siellä pinnasängyssä. Tästä päivästä myös ehkä opittiin jotain..

Talven odotusta

En olisi uskonut tätä koskaan sanovani, mutta tulisipa jo lunta! Phuh. En ole koskaan tykännyt talvesta (hyi, kylmää) ja lumesta (hyi, märkää). Tai koskaan on ehkä turhan voimakas sana. Lähivuosina, lähivuosikymmenenä? Joka tapauksessa tämä talvesta ei-tykkääminen taisi alkaa silloin joskus yläasteella, jolloin ei voinut pitää pipoa, kengät oli vääränlaiset ja paleli aina. Nyt tämän ainaisen vesisateen ja harmauden keskellä tuntee kaipaavansa hiukan valoa, juurikin lumen muodossa. Ehkä tähänkin asennoitumiseen vaikuttaa se, että ensi kertaa pitkään aikaan olen talven kotona enkä joudu porskuttamaan säässä kuin säässä polkupyörällä tai kävellen päästäkseni paikasta A paikkaan B. Ja mikä parasta, olen ostanut talvea odottamaan jo parikin uutta talvitakkia ja pipon (iiiik) ja tuskin maltan odottaa, että pääsen niitä kokeilemaan. Jospa talvessa on vähän sama kuin urheilussakin: paremmat varusteet, parempi suoritus?

Aaron on saanut serkkupojaltaan talvivarusteita reilusti, mutta ikäväkseni täytyy todeta, että Aaron kasvaa todella hurjaa vauhtia ja näistä ensimmäinen talvihaalari onkin jäänyt jo pieneksi käyttämättömänä. Onneksi meiltä löytyy vielä varavaihtoehtoja, mutta pitkään nekään eivät riitä säiden jatkuessa tällaisina. Lisää jännitystä elämään tuo toisaalta lastenvaunujemme talviominaisuudet, mitkä eivät olleet kovinkaan kehuttavat jo aiemmin mummilassa tapahtuneessa testailussa. Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että jos vaunut eivät toimi, miten meille luvattiin (tässäkään tapauksessa), niin jokin nimeltä mainitsematon taho saa hienon kirjeen tai jopa erittäin miellyttävät asiakkaat taas riesakseen. Mutta otetaanpa taas se "hakuna matata"-asenne käyttöön ja murehditaan vasta sitten, jos on murehdittavaa. Tässä onkin opettelemista...