Viikon kuulumisia

Keskiviikkona kävimme P:n kanssa sairaalassa rakenneultraäänitutkimuksessa Aaronin ollessa mummolassa ukin kanssa. Oli jännittävä käynti, hui. Mutta kaikki oli kunnossa. Ensimmäiseksi kätilö vilautti meille 4D-kuvaa vauvasta ja katsottuani hetken kuvaa kasvoista, päähäni pälkähti ajatus, että tämä on muuten tyttö. Hän oli niin siro ja muutenkin piirteet olivat ihan erilaiset kuin Aaronin vastaavat samoilla viikoilla. Kätilö tutki vauvan tarkkaan päästä varpaisiin ja kaikki näytti olevan niillä paikoillaan ja toimivan, kuten pitääkin. Lopuksi hän vielä kysyi, haluammeko tietää vauvan sukupuolen. Kuulemma hän ei saa katsottua sukupuolta kuin kerran vuoteen vauvan asennon vuoksi. Tottakai halusimme ja sieltä todellakin näyttäisi meille tulevan pieni prinsessa. Jotenkin olin asennoitunut toiseen poikaan, mutta hyvä näin. Nyt vain pitää opetella olemaan pienten tyttöjen kanssa ja yrittää ainakin kasvattaa hänet suurin piirtein suoraan kaiken vaaleanpunaisen pumpulihörsötyksen keskellä.

Mitä pienten tyttöjen kanssa tehdään?

Aika pitkältä samaa kuin pienten poikien kanssa. Tällä kertaa arvoisa isoveli auttoi minua tyhjentämään kauppakassia. Voi sitä riemua, kun esiin paljastui sipulipussi!

Voisin muuten siirtää digijärjestelmäkameran olohuoneen puolelle, jotta saataisiin jokin roti näihin suttuisiin kamerakuviin...

Rämäpää

On se kumma, miten oman lapsen veren näkeminen säikäyttää ihan kamalasti. Jälkikäteen tärisyttää ja sydän pamppailee, vaikka veren näkeminen ja haavojen hoitaminen sujuukin normaalisti ihan rutiinilla.

Aaron söi aamupalan ihan innoissaan normaalista tuolista ja lähti sitten viipottamaan, otti osumaa olohuoneen pöydän kanssa ja kieli jäi hampaiden väliin. Voi, sitä veren ja huudon määrää. Ja sittenpä koko aamupäivä olikin täyttä kaaosta, johon toi riemua ainoastaan märkä hiekkalaatikko.

Nyt sekä poika että äiti ovat vähän väsyneitä.

Takaisin kotielämään

Nyt se sitten loppui. Aaronin päivähoito. Ensin podin päivähoitoon vientistressiä, nyt ahdistun päivähoidon loppumisesta. Aaron on alkanut viihtyä todella hyvin hoidossa ja nyt joka aamu sinne puurolautasen eteen on jäänytkin hymyilevä poikanen.  Tämän päivän jälkeen on tiedossa taas kokopäiväistä äitimoodia.

Osaanko tarjota Aaronille tarpeeksi monipuolista ruokaa?
Osaanko tarjota riittävän vaihtelevaa viihdykettä?
Minne pitäisi suunnata, jotta Aaron tutustuisi uusiin kavereihin?
Riitänkö minä päivän ohjelmavastaavaksi ja aktiviteettisuunnittelijaksi?
Mitä sitten, kun on vain pakko saada pikkiriikkinen hengähdystauko?
Mitä sitten, kun muumiudun niin pahasti, että lyllerrän vain eteenpäin ja en pysty mihinkään järkevään?

Aaron oli vain pari kuukautta hoidossa, mutta jo se aika on saanut minut epäilemään vanhemman kykyjäni. Tiedän, tyhmää.

Päiväkodista jäi mukavia muistoja (yhteyden ottoa hiekkalaatikon reunan kanssa ei muistella enää, vaikka jälki näkyykin edelleen) ja näistä kaikkein liikuttavimmat ovatkin Aaronin ensimmäiset kunnon askartelut. Värikäs syksyn lehti ja kärpässieni. Kärpässienessä tosin ei ole silkkipaperimyttyjä, kun Aaron ei millään suostunut rypistämään paperia (kotona kyllä rypistellään ja vaikka mitä). Mutta on ne kyllä liikuttavia. Muistan teininä miettineeni, miten jotkut vanhemmat voivat pitää lapsensa räpellyksiä lumoavina luomuksina. Nyt sen ymmärrän, täydellisiä taideteoksia.

Lopuksi mahakuulumisia: Vatsa tuntuu jo valtavalta ja odotan kauhulla viikkojen etenemistä, koska en Aaronia odottaessanikaan ollut mikään seesteinen ja omaan kroppaansa tyytyväinen äiti aina painon kanssa tapelleena ihmisenä. Phuh. Enää pari viikkoa, kun päästään tutkailemaan vauvaa pidemmän kaavan mukaan ja toiveissa tietenkin sukupuolen paljastuminen. Olemme kyllä vakaasti sitä mieltä, että jos hän ei nyt paljasta itseään meille täysin, menemme 4D-ultraäänitutkimukseen kokeilemaan paremmalla tuurilla. Tieto vauvan sukupuolesta on kuitenkin tärkeä tekijä, mikä osaltaan kypsyttää meitä vanhempina. Mutta siellä jo vipelletään, vähäsen.

Syystuulet

Viime aikoina on ollut todella vaikea tarttua blogin kirjoittamiseen. Sanottavaa on niin paljon, etten tiedä oikein, mistä aloittaisin. Tämä syksy on ollut mullistuksia täynnä ja pikkuhiljaa alkaa itsekin tajuta, että ehkäpä tässä vielä hyvin saattaa käydä ja että ehkä kaikella onkin ollut tarkoituksensa. Niin ainakin haluan uskoa.

Syksyn työsuunnitelmat romuttuivat totaalisesti näin kiertelemättä sanottuna. Varmoilta kuvioilta meni pohja ja piti alkaa todelliseen työn etsintään puhtaalta pöydältä. Paikkoja on ollut todella niukasti ja kaikkia mahdollisia olen hakenut, mutta ilmeisesti pula ammattini edustajista ei olekaan niin suuri, mitä voisi kuvitella.

Aaron aloitti päivähoidon joka tapauksessa ja on ollut siellä muutamana päivänä viikossa. Nyt hoitokin alkaa sujua alun kriisin jälkeen ja Aaronista onkin tullut reipas ja touhukas poika, joka uskaltaa jopa laskea yksin pienestä liukumäestä!

Ihana yllätys iski vasten kasvoja ja palautti maan pinnalle. Ja oikeastaan helpotti päätöksessä, jonka yhdessä perheenä teimme. Aaron lopettaa päiväkodin puolentoista viikon päästä ja minä jään takaisin kotiin hoitamaan häntä, kunnes jään tammikuussa varhennetulle äitiysvapaalle (nyt vaan laskemaan innokkaasti laskettua aikaa, heh). Ristiriitaisin tuntein tunnustan, että enää ei ole kiire etsiä työpaikkaa ja mennä töihin. Olisi vain ollut niin mukavaa tuntea itsensä eri tavalla kuin äitinä ja vaimona tarpeelliseksi ja muuttavansa omalla tavalla kaupunkiamme paremmaksi paikaksi olla ja asua.

Mutta nyt tärkein tehtäväni taitaa olla kotona. Ehkä näin on kuitenkin parempi.