Syystuulet

Viime aikoina on ollut todella vaikea tarttua blogin kirjoittamiseen. Sanottavaa on niin paljon, etten tiedä oikein, mistä aloittaisin. Tämä syksy on ollut mullistuksia täynnä ja pikkuhiljaa alkaa itsekin tajuta, että ehkäpä tässä vielä hyvin saattaa käydä ja että ehkä kaikella onkin ollut tarkoituksensa. Niin ainakin haluan uskoa.

Syksyn työsuunnitelmat romuttuivat totaalisesti näin kiertelemättä sanottuna. Varmoilta kuvioilta meni pohja ja piti alkaa todelliseen työn etsintään puhtaalta pöydältä. Paikkoja on ollut todella niukasti ja kaikkia mahdollisia olen hakenut, mutta ilmeisesti pula ammattini edustajista ei olekaan niin suuri, mitä voisi kuvitella.

Aaron aloitti päivähoidon joka tapauksessa ja on ollut siellä muutamana päivänä viikossa. Nyt hoitokin alkaa sujua alun kriisin jälkeen ja Aaronista onkin tullut reipas ja touhukas poika, joka uskaltaa jopa laskea yksin pienestä liukumäestä!

Ihana yllätys iski vasten kasvoja ja palautti maan pinnalle. Ja oikeastaan helpotti päätöksessä, jonka yhdessä perheenä teimme. Aaron lopettaa päiväkodin puolentoista viikon päästä ja minä jään takaisin kotiin hoitamaan häntä, kunnes jään tammikuussa varhennetulle äitiysvapaalle (nyt vaan laskemaan innokkaasti laskettua aikaa, heh). Ristiriitaisin tuntein tunnustan, että enää ei ole kiire etsiä työpaikkaa ja mennä töihin. Olisi vain ollut niin mukavaa tuntea itsensä eri tavalla kuin äitinä ja vaimona tarpeelliseksi ja muuttavansa omalla tavalla kaupunkiamme paremmaksi paikaksi olla ja asua.

Mutta nyt tärkein tehtäväni taitaa olla kotona. Ehkä näin on kuitenkin parempi.