Tämä vanhemmuus alkaa saavuttaa lievästi maanis-depressiivispiirteitä. Aaronin kanssa on mukavaa touhuta kaikkea höpsöä ja hassua varsinkin nyt, kun häneltä saa hiukkasen enemmän ja enemmän joka päivä vastakaikua kanssakäymiseen kuin aiemmin. Tälle superololle on valitettavasti myös vastapainonsa. Aaron on tainnut kehittää ensimmäisen suuren kriisinsä, nimittäin eroahdistuksen. Tämä takiaisvaihe takaa sen, että minnekään metrin etäisyyttä kauemmaksi ei voi mennä ilman suurempia huutoja. Ja reppana, kun ei pääse vielä perästäkään... Aaron kyllä tykkää touhuta itsekseen lelujen ja kirjojen parissa, mutta siinä vieressä on vain oltava. Tähän, kun lisää etuhampaiden puhkeamisen, niin voi sanoa, että äitiä vähän väsyttäisi.
Jospa sitä yrittäisi taas ajatella niitä positiivisia juttuja (ja päästä uudelleen siihen supermoodiin), joita tähänkin viikkoon on mahtunut paljon.
Aaron on nyt keksinyt kierimisen, mikä onkin kätevä tapa vieriä ympäri ämpäri sopivaa tasoa ja välillä jäädä jumiin mitä eriskummallisimpiin paikkoihin, kuten tuolin, sohvan tai pöydän alle tai jopa seinän viereen. Kierimällä pystyy saavuttamaan näppärästi esimerkiksi uusia leluja ja huonekasveja, jotka tutkitusti ovat myrkyttömiä (kiitos, myrkytystietokeskus). Peruutusvaihdekin on löytynyt, mutta se, miten liikutaan eteen päin, pysyy vielä unohduksissa kaikesta äänitehosteiden ryydittämistä yrityksistä huolimatta.
Aaron on aina ollut kova juttelemaan ja nyt jutusteluun on tullut mukaan tavujakin. Tämän viikon muskarissakin oli hoilotettava tuttujen laulujen mukana. Niin, ja hän sanoi muuten ensimmäisen sanansa viime viikonloppuna. Häzäpäpä! On se fiksu. Meidän Aaron.
Tämä blogi kertoo pienestä Aaronista (s. 2013) ja hänen suuresta tutkimusretkestään edessä aukeavaan ihmeelliseen maailmaan äiti ja isä suunnannäyttäjinään eli siis ihan tavallisesta arjesta.
torstai 30. tammikuuta 2014
tiistai 21. tammikuuta 2014
Rytmi veressä
Meillä kotona kuunnellaan paljon musiikkia ja musiikki onkin minulle ja P:lle ollut aina todella tärkeää. Nyt alan huomata, kuinka musiikki ja erityisesti rytmi vaikuttavat Aaroniin. Jos helistintä naputtaa rytmissä, Aaron vastaa joko kämmenellään, kädessään olevalla lelulla tai jaloillaan. Vanha helistin ja rytmimuna (munan muotoinen juttu, jossa hiekkaa sisällä) innoittavat vauvan mahtavaan sytkytykseen. Ja entä jos rytmiikan lopettaa kesken.. Vauvan vauhtikin pysähtyy. Hassua.
Aaronista on edelleen erityisen jännää, kun isi soittaa kitaraa. Pitäisi päästä lähelle, kuuntelemaan, koskettamaan, maistamaan...
Muskarin marakassista ei vielä ole kuin syötäväksi, mutta vielä mitä: eilen saatiin rumpu. Siis rumpu! Aaron meni ihan pähkinöiksi ja alkoikin kauniisti paukuttaa rumpua minun kanssani. Meinasin pyörtyä yllätyksestä. Meidän vauva jäljittelee, se osaa soittaa!
Ai niin. Ja tänään saatiin päästötodistus fysioterapiasta.
Aaronista on edelleen erityisen jännää, kun isi soittaa kitaraa. Pitäisi päästä lähelle, kuuntelemaan, koskettamaan, maistamaan...
Muskarin marakassista ei vielä ole kuin syötäväksi, mutta vielä mitä: eilen saatiin rumpu. Siis rumpu! Aaron meni ihan pähkinöiksi ja alkoikin kauniisti paukuttaa rumpua minun kanssani. Meinasin pyörtyä yllätyksestä. Meidän vauva jäljittelee, se osaa soittaa!
Ai niin. Ja tänään saatiin päästötodistus fysioterapiasta.
torstai 16. tammikuuta 2014
Sairastuvalta päivää
Se siitä alkuviikon energisyydestä. Meille on pesiytynyt jokin flunssavirus.
Eilinen oli jo sairaspäivä ja viime yö meni heräillessä vähintään kymmenen kertaa, koska pikkuinen reppanamme oli ihan kipeä. On se hyvä huomata tässäkin asiassa vanhan sanonnan paikkansa pitävyys, ettei suutarin lapsilla ole kenkiä.
Sylipäivää vietetään ja toivotaan pikaista paranemista.
Eilinen oli jo sairaspäivä ja viime yö meni heräillessä vähintään kymmenen kertaa, koska pikkuinen reppanamme oli ihan kipeä. On se hyvä huomata tässäkin asiassa vanhan sanonnan paikkansa pitävyys, ettei suutarin lapsilla ole kenkiä.
Sylipäivää vietetään ja toivotaan pikaista paranemista.
maanantai 13. tammikuuta 2014
Uusi viikko, uudet kujeet
Nyt on startattu onnellisesti toinen arkiviikko käyntiin. Viikonloppuna juhlistettiin Aaronin serkkupojan 2-vuotisjuhlia Helsingissä ja samalla reissulla kävimme ostamassa uudet sukkelammat menopelit entisten yhdistelmärattaiden tilalle.
Synttärijuhlat olivat kovat pirskeet. Jopa niin kovat, että ensin Aaronilta lähtivät housut pois, sitten vähän kuolattiin kummilan karvalankamatolle ja lopulta sammuttiin kotimatkalla autoon kuin napista painaen. Huh huh, niistä toipuessa meni loppu viikonloppu ja hiukan tätäkin päivää.
Joo, niin siinä sitten kävi, että Emmaljungan Ozonet vaihtuivat BabyJoggerin City Mini GT-rattaisiin, jotka ovat yhtä näppärät ja nopeat kuin nimikin hienosti vihjailee. Yhdistelmärattaat eivät olleet meidän perheen juttu kuitenkaan ja erään iloisen perhetapahtuman johdosta saimme (minä sain) hienon syyn hommata kick ass-matkarattaat, koska entiset ovat jo korvamerkityt toisaalle. Olin melko varma, että päädytään Phil&Tedsin Dot-rattaisiin, mutta jouduimme joustamaan rattaiden ulkonäössä, kun toisessa vaakakupissa painoi enemmän käytettävyys. Voi olla, ettei noillakaan raahauduta sienimetsälle, mutta ainakin juoksulenkille (ja suuriin seikkailuihin) ehkäpä.
Tänään oli ensimmäinen vauvamuskarikerta. Meinattiin myöhästyä, koska en aluksi löytänyt oikeaa luokkaa mistään, vaan ravasin ympäri kansalaisopistoa Aaron kainalossa etsien oikeaa paikkaa. Luokka olisi löytynyt helpommin, jos olisin mennyt oikeasta ovesta sisään. Voitteko kuvitella, juuri siitä, missä olisi lukenut "Musiikki". Muskarissa oli oikein hauskaa, myös Aaronin mielestä. Ainoa harmituksen aihe oli, kun muskaritäti keräsi hirmuisen kivat marakassit pois ja Aaron olisi vielä halunnut syödä sitä hiukkasen. Muskarin jälkeen käytiin lounaalla kiinalaisessa entisen kurssikaverin ja hänen kahden tyttärensä kanssa ja käveltiin kotiin pakkasessa ja auringon paisteessa. On se kummallista, miten energiseksi tuntee itsensä heti, kun aurinko hiukkasen pilkahtaakin.
Aaronista on tullut kunnon vekkuli, kuten tämän tekstin kuvista käy ilmi.
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Arkikriisi
Joulu oli ja meni, voi plääh. Noin pari viikkoa P:n muutaman päivän töissä oloa lukuun ottamatta oltiin koko perhe koossa. Nyt loppiaisen jälkeen poden suurta arkeen paluuahditusta eli yritän Aaronin kanssa kahdestaan taas soluttautua normaaliin rytmiin.
Aaronin päiväunet jatkavat karkuteitään, jonne ne joutuivat jo ennen joulua, joskin lyhenevät vielä entisestään. Tähän on ehkä syynä rattaisiin siirtyminen, koska pieni +2 -käyrällä kasvava poikasemme ei yksinkertaisesti mahdu enää vaunuihinsa ja rattaat ovat uudet ja jännät, ja mikä parhainta, niistä näkee paremmin ympärilleen. Olenkin alkanut tässä viime päivinä pohtia suomalaisten outoa tapaa nukuttaa vauvat pihalla, kun sylissä niin väsynyt beibi piristyy silmin nähtävästi heti, kun ollaan pukeuduttu sään mukaisesti, ujuttauduttu lämpöpussukkaan, sidottu turvavyöt, aseteltu harsot tuulen suojiksi, rullattu pihalle ja asennettu itkuhälytin.
Aika tekee myös tehtäväänsä Aaronin motoriikan saralla. Aaron on onnistuneesti päässyt iskemään hampaansa keittiön maton reunaan, jonne hivuttautui kuin vahingossa koko 20 cm matkan! Huraa! Hän liikkuu sittenkin (paitsi unohti sen taas heti saman tien ja edelleen hiissaadutaan navan ympäri).
Onhan tässä uusia tuuliakin tiedossa. Ilmoittauduimme nimittäin vauvamuskariin näin uuden vuoden kunniaksi, joka alkaa jo ensi viikolla. Siellä varmaan on paljon mukavia marakasseja ja rytmikapuloita, joita Aaron (tai turhautunut äiti) voi järsiä.
Aaronin päiväunet jatkavat karkuteitään, jonne ne joutuivat jo ennen joulua, joskin lyhenevät vielä entisestään. Tähän on ehkä syynä rattaisiin siirtyminen, koska pieni +2 -käyrällä kasvava poikasemme ei yksinkertaisesti mahdu enää vaunuihinsa ja rattaat ovat uudet ja jännät, ja mikä parhainta, niistä näkee paremmin ympärilleen. Olenkin alkanut tässä viime päivinä pohtia suomalaisten outoa tapaa nukuttaa vauvat pihalla, kun sylissä niin väsynyt beibi piristyy silmin nähtävästi heti, kun ollaan pukeuduttu sään mukaisesti, ujuttauduttu lämpöpussukkaan, sidottu turvavyöt, aseteltu harsot tuulen suojiksi, rullattu pihalle ja asennettu itkuhälytin.
Lelukorilta yllätetty |
Aika tekee myös tehtäväänsä Aaronin motoriikan saralla. Aaron on onnistuneesti päässyt iskemään hampaansa keittiön maton reunaan, jonne hivuttautui kuin vahingossa koko 20 cm matkan! Huraa! Hän liikkuu sittenkin (paitsi unohti sen taas heti saman tien ja edelleen hiissaadutaan navan ympäri).
Ihanaa! Minut huomataan! |
Onhan tässä uusia tuuliakin tiedossa. Ilmoittauduimme nimittäin vauvamuskariin näin uuden vuoden kunniaksi, joka alkaa jo ensi viikolla. Siellä varmaan on paljon mukavia marakasseja ja rytmikapuloita, joita Aaron (tai turhautunut äiti) voi järsiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)