Röllipäiviä

Tämä vanhemmuus alkaa saavuttaa lievästi maanis-depressiivispiirteitä. Aaronin kanssa on mukavaa touhuta kaikkea höpsöä ja hassua varsinkin nyt, kun häneltä saa hiukkasen enemmän ja enemmän joka päivä vastakaikua kanssakäymiseen kuin aiemmin. Tälle superololle on valitettavasti myös vastapainonsa. Aaron on tainnut kehittää ensimmäisen suuren kriisinsä, nimittäin eroahdistuksen. Tämä takiaisvaihe takaa sen, että minnekään metrin etäisyyttä kauemmaksi ei voi mennä ilman suurempia huutoja. Ja reppana, kun ei pääse vielä perästäkään... Aaron kyllä tykkää touhuta itsekseen lelujen ja kirjojen parissa, mutta siinä vieressä on vain oltava. Tähän, kun lisää etuhampaiden puhkeamisen, niin voi sanoa, että äitiä vähän väsyttäisi.

Jospa sitä yrittäisi taas ajatella niitä positiivisia juttuja (ja päästä uudelleen siihen supermoodiin), joita tähänkin viikkoon on mahtunut paljon.

Aaron on nyt keksinyt kierimisen, mikä onkin kätevä tapa vieriä ympäri ämpäri sopivaa tasoa ja välillä jäädä jumiin mitä eriskummallisimpiin paikkoihin, kuten tuolin, sohvan tai pöydän alle tai jopa seinän viereen. Kierimällä pystyy saavuttamaan näppärästi esimerkiksi uusia leluja ja huonekasveja, jotka tutkitusti ovat myrkyttömiä (kiitos, myrkytystietokeskus). Peruutusvaihdekin on löytynyt, mutta se, miten liikutaan eteen päin, pysyy vielä unohduksissa kaikesta äänitehosteiden ryydittämistä yrityksistä huolimatta.

Aaron on aina ollut kova juttelemaan ja nyt jutusteluun on tullut mukaan tavujakin. Tämän viikon muskarissakin oli hoilotettava tuttujen laulujen mukana. Niin, ja hän sanoi muuten ensimmäisen sanansa viime viikonloppuna. Häzäpäpä! On se fiksu. Meidän Aaron.