Tauko

Olen päättänyt pitää blogistani määrittelemättömän pitkän tauon. Blogi säilyy ja jatkuu, kunhan oma energiatasoni on noussut riittävästi. Kodin ja arjen pyörittäminen vie aikansa, enkä halua tinkiä edellä mainituista. Blogin pitäminen on siis karsimislistassa ensimmäisenä, koska nykyinen blogin päivittämistahti ei tyydytä minua eikä varmasti myöskään lukijoita.

Lyhyesti siis: Aaron viuhtoo ja voi erittäin hyvin. Pikkusisko syntyi 14.3.15 raskausviikoilla 39+5, täyden kympin typykkä. Olemme nyt opetelleet tuntemaan toisiamme jo päälle toista viikkoa. Kuulumisia kannattaa kysellä siis ihan minulta itseltään vastedes. Pusuja ja haleja <3 Palailemme ajan kuluessa aivan varmasti.

Puhinaa

Jotkut naiset ovat luotuja olemaan raskaana. He hehkuvat ja säteilevät koko raskauden ajan ihanammin kuin koskaan. Minä en kuulu siihen ihmistyyppiin. Raskaana olo on suoraan sanottuna typerää. Alussa vielä menettelee, kunhan muistaa syödä säännöllisesti, ettei ihan oksenna niille sijoilleen, mutta sitten, kun alkaa hullu paisuminen, niin siitä se alamäki alkaa eskaloituen olotilaan nimeltä totaalimuumi.

Hermot ovat pinnassa, ääriosat turpoavat hillittömästi. Ruoka ei maistu ja välillä se maistuu liiankin hyvin (rrrr, makeita juttuja). Unet jäävät pätkittäiseksi, olo on kömpelöäkin kömpelömpi ja mikä kaikista vihonviimeisintä: asioiden unohtaminen ja se, että oma pää ei tunnu omalta päältä. Olen aina ollut ylpeä nopeasta reagointi- ja päättelykyvystäni, mutta se on loistanut poissaolollaan useita kuukausia. Jee, estrogeenimyrskyt.

Onneksi loppusuora häämöttää. Tuskin maltan odottaa pääseväni taas lenkille tai vapaapainojen kimppuun.

Ja onhan se minityyppikin ihan mukavaa saada syliin ja nähdä, millaista pientä ötökkää sitä on tullutkin inkuboitua noin yhdeksän kuukautta. Sitä hetkeä odotellessa onkin hyvä välillä kölliä alati vauhtia kasvattavan pian-jo-isoveljen kanssa sängyllä ja höpsötellä puhelimen kameran kanssa.

Kuukauden kuulumiset tehotiivistettynä

Meillä oli ennen takkahuone ja työhuone.
Nyt on niiden tilalla vauvan huone ja työhuone, jossa on takka.
Hirveä stressi ja ahdistus liian pienestä kodista.
Mutta sisustuksen päädyttyä loppusuoralle ratkaisusta tulikin yllättävän toimiva. Sellainen, että sen kanssa pystyy ainakin jokusen tovin elämään.

Vauvan huone on niin kuin melkein valmis. Vauvaa puuttuu, mutta eiköhän tuo kohta tähän maailmaan tupsahda, kasvavalla kauhulla odotan.

Aaron on nukkunut nyt isojen poikien hirveän hienossa (hirveän kalliissa) pedissä jo päälle toista kuukautta. Ensimmäinen nukutus pojan sänkyyn palautuksineen kesti 1h 20 min, sittemmin 5-15 minuuttia alkaa vakiintua nukahtamisajaksi sisältäen peittelyjä ja unikaverien etsimistä kahdesta viiteentuhanteen kertaan.

Mitäs muuta tähän menneeseen kuukauteen on mahtunut?

Isin poika-vaihe tiivistyy. Ne ovat ihan lyömätön parivaljakko aina iltaisin ja viikonloppuisin. Äiti jää usein alakynteen, kun nuo kaksi liittoutuvat keskenään, mutta sehän on aika söpöä.

Äidin kanssa leivotaan sämpylöitä ja tehdään ruokaa omalla jakkaralla keittiössä. Kaikkea maistellaan uteliaasti ja varsinkin vatkaimet taikinan teon jälkeen löytävät tiensä parempiin suihin alta aikayksikön.

Mutta... Kasvavaa uhmaa ja temppuilua riittää vaihdellen päivästä toiseen. Aaron on yleensä ihan sylimurunen ja halittelee ja pusuttelee, mutta sitten on näitä päiviä, jolloin mikään ei käy, mikään ei sovi eikä mitään ehdotettua varsinkaan tehdä. Vaikka olenkin pitkäpinnainen, minullakin hermot kiristyvät (yllättävää kyllä). Äsken Aaron istui ulko-oven takana kanervaruukun vieressä 5 minuuttia, kun herran ei sopinut tulla sisälle eikä äiti saanut auttaa. Mieli teki nostaa poika vain rappusen yli sisälle, mutta enpä nostanut. Samat geenit törmäävät? Vaikea arvata...