Meillä oli ennen takkahuone ja työhuone.
Nyt on niiden tilalla vauvan huone ja työhuone, jossa on takka.
Hirveä stressi ja ahdistus liian pienestä kodista.
Mutta sisustuksen päädyttyä loppusuoralle ratkaisusta tulikin yllättävän toimiva. Sellainen, että sen kanssa pystyy ainakin jokusen tovin elämään.
Vauvan huone on niin kuin melkein valmis. Vauvaa puuttuu, mutta eiköhän tuo kohta tähän maailmaan tupsahda, kasvavalla kauhulla odotan.
Aaron on nukkunut nyt isojen poikien hirveän hienossa (hirveän kalliissa) pedissä jo päälle toista kuukautta. Ensimmäinen nukutus pojan sänkyyn palautuksineen kesti 1h 20 min, sittemmin 5-15 minuuttia alkaa vakiintua nukahtamisajaksi sisältäen peittelyjä ja unikaverien etsimistä kahdesta viiteentuhanteen kertaan.
Mitäs muuta tähän menneeseen kuukauteen on mahtunut?
Isin poika-vaihe tiivistyy. Ne ovat ihan lyömätön parivaljakko aina iltaisin ja viikonloppuisin. Äiti jää usein alakynteen, kun nuo kaksi liittoutuvat keskenään, mutta sehän on aika söpöä.
Äidin kanssa leivotaan sämpylöitä ja tehdään ruokaa omalla jakkaralla keittiössä. Kaikkea maistellaan uteliaasti ja varsinkin vatkaimet taikinan teon jälkeen löytävät tiensä parempiin suihin alta aikayksikön.
Mutta... Kasvavaa uhmaa ja temppuilua riittää vaihdellen päivästä toiseen. Aaron on yleensä ihan sylimurunen ja halittelee ja pusuttelee, mutta sitten on näitä päiviä, jolloin mikään ei käy, mikään ei sovi eikä mitään ehdotettua varsinkaan tehdä. Vaikka olenkin pitkäpinnainen, minullakin hermot kiristyvät (yllättävää kyllä). Äsken Aaron istui ulko-oven takana kanervaruukun vieressä 5 minuuttia, kun herran ei sopinut tulla sisälle eikä äiti saanut auttaa. Mieli teki nostaa poika vain rappusen yli sisälle, mutta enpä nostanut. Samat geenit törmäävät? Vaikea arvata...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat kivoja. Kiitos, kun jätät viestiä <3