Ensimmäinen joulu Aaronin silmin

Aamulla herättiin kujertelemalla ja aamupuuhien jälkeen katseltiin Joulupukin kuumaa linjaa (ja vähän kirjoja, leluja, sukkia, mattoa, äidin sormia). Keiteltiin riisipuuroa ja syötiin sitä hyvällä halulla luumuhillon kera.

Pusuteltiin äidin kanssa.

 Yritettiin poseerata kuusen edessä jomman kumman näyttäessä vuoron perään hömpältä.

Avattiin tonttujen tuomia paketteja. Maisteltiin pakettikortteja, mässytettiin hiukan lahjanarua ja revittiin paperia. Seurusteltiin kummitädin ja -sedän kanssa.

Ihmeteltiin lahjoja ja nukuttiin hautausmaakäynnin ajan autossa sekä jatkettiin unia isin ja äidin juhla-aterian ajan. Leikittiin herättyä taas kovasti ja laulettiin joululauluja. Nukahdettiin aikaisin yöunille äidin ja isin joulun vielä jatkuessa. Ensi joulu saattaakin olla täynnä erilaista touhua ja vilinää...

Jouluaatto

Rauhallista joulua!

Joulukuusen valitsemisen sietämätön vaikeus

Mummilareissusta on kotiuduttu ja joulua on alettu odottaa jo ihan kunnolla. Mummille toivotettiin riemukkaasti onnea uudelle vuosikymmenelle lähisuvun voimin ja juhlat olivat sen verran railakkaat kinkerit Hippu-koiran, Aaronin ja hänen serkkupoikansa ansiosta, joten mummi taitaa nukkua tämän viikon keräten voimia. Mutta oli se sen arvoista, ainakin meidän mielestämme.

P jää huomisesta alkaen pitkälle joululomalle, joten saadaan yhdessä laittaa kotia joulukuntoon ilman kiirettä ja stressiä. Tänä jouluna on aistittavissa jokin ihmeellinen rentous. Viime joulu oli aivan ihana sukujoulu täällä meillä, mutta ajattelimme luoda uudestaan omat jouluperinteet ihan kolmistaan. Tai ehkei meille synny sen kummempia perinteitä, vaan sovellamme vanhoja, jo hyviksi todettuja perinteitä. Joulumme tulee suurella todennäköisyydellä olemaan fuusioitunut pohjois-karjalais-kymenlaaksolais-välimeri-hakuna matata-joulu. Ainakin eilen kävimme jokajouluisen kuusen valitsemisseremonian läpi.

Kaikkihan alkaa perinteisesti saapumalla torille ajatuksella "ei tänä jouluna niin isoa kuusta kuin viime jouluna" kuusimyyjien jo pakkaillessa tavaroitaan ja edellyttää melkein jokaisen puun läpikäynnin ennen suurta ajatusten vaihtoa. Liian pieni. Liian harva. Outo latvus. Toispuoleinen. Liian pieni. Tämä sivu pitäisi laittaa seinää vasten. Ihme törhöoksat. Kai tämä tästä levittäytyy, kun tuodaan sisälle. Tämä olisi sopiva, hirveän nätti kuusi. Liian pieni. Oikein jättikokoisen joulukuusen prototyyppi. Tämä pienempi on hieno, ihan tosi kaunis, mahtuisi toiselle seinälle eikä ilmalämpöpumppua tarvitsisi sammuttaa. Mutta tuo isompi.. Ehkä tämä pienempi on järkevämpi. P luo tässä vaiheessa kaihoisia katseita torin isoimpaan joulukuuseen ja huokailee. Lopulta poistuimme iloisena torilta, kotiinkuljetus tilattuna sille torin isoimmalle ja kauneimmalle joulukuuselle. Hupsis.

Huomenna on Aaronin ylimääräinen neuvolakäynti influenssarokotuksen toisen osan vuoksi ja aatonaattona menemme koko perhe vielä jumppaamaan fysioterapeutille. Minua jännittää taas kamalasti mennä sinne fysioterapiaan.. Onneksi se on jo kohta ja sitten tälle kujalle saa laskeutua joulurauha.

Matkatontut

Tiistaina lähdemme Aaronin kanssa kahdestaan taas toiseen mummilaan Joensuuhun junalla. Mummi täyttää pyöreitä vuosia, joita juhlistamme pienimuotoisesti kokoontumalla yhteen. Tarkoituksena on asettautua taloksi (vallata parhaat sängyt) ennen viikonloppua, jolloin siskoni perheineen saapuu myös paikalle. P tulee perjantaina työviikon jälkeen ja kärrää kaikki mummilaan jätettävät joulupukin muistamiset paikalle.

Olen aina inhonnut pakata laukkuja matkalle, kun on niin paljon muistettavaa. Muistamisen määrä on vain tuplaantunut, kun nyt pitää ottaa Aaroninkin tavarat mukaan. Kamala pakkausstressi ja ahdistus! Tälläkin kertaa aloitin hyvissä ajoin tekemään post it-lappua asioista, mitkä todennäköisesti tulevat unohtumaan. Jotenkin ajatus siitä, että P tulee muutaman päivän kuluttua perästä, on aiheuttanut "potentiaaliset unohtujat"-listaan massiivisen lyhennyksen.

Tällä hetkellä lista näyttää tältä:
- itkuhälytin + piuhat
- puhelimen laturi
- kirja
- matkalelut
- maito
- eväs (tärkein viimeisenä)

Hirveän hieno ja erityisesti hirveän tarpeellinen lista, eikös vaan. Kunhan saan tohistua rinkan täyteen tavaraa ja vauvan mukaan, niin uskon junassa saavani vähän henkäistä. Että lähteminen on vaikeaa! Ja nythän ei vielä muistella edes laukkujen purkamista...

Riittävän hyvä

Nyt on jo vaihtunut joulukuu ja olemme olleet jo hiukan tiptap-tunnelmissa. Olemme leiponeet pipareita ja tehneet joulutorttuja. Tai lähinnä minä ja P olemme olleet, Aaron katselee ja tuoksuttelee vain uteliaana. Tänä jouluna voi vielä jättää pähkinät ja rusinat (sekä suklaat!) pöydälle, kun Aaron viihtyy vielä lattiatasossa..

Me olemme joulun kolmistaan ja otetaan se täysin rentoutumisen kannalta. Tämä syksy on ollut jotenkin raskaampi kuin edelliset syksyt, joten totaalinen rauhoittuminen tuleekin tarpeeseen. Aaronhan on oma iloinen itsensä suurin piirtein koko ajan, mutta omia voimavaroja välillä on täytynyt etsiä kovastikin. En uskonutkaan, että kotona oleminen äitiyslomalla on näin palkitsevaa, mutta raskasta. Kasvava ja kehittyvä vauva vaatii koko ajan sen 100% läsnäolon ja Aaron on jo siinä iässä, että hän huomaa heti, jos äiti on jotenkin poissaoleva.

Viime viikolla P:n tullessa töistä koin pienen romahduksen, kun totesin vain keittiössä seistessäni, että nyt muuten en taida jaksaakaan. Mitään.  Pelkkä ajatus siitä, että nyt pitää vielä touhuta Aaronin kanssa uusia opittuja leikkejä ja että kohta pitää lähteä kauppaan, tuntuivat ylivoimaisilta. Jotenkin viime viikkoisen fysioterapiakäynnin tuoma jännitys laukesi rytisten. P soitti nopeasti ukille, josko hän ottaisi Aaronin hoitoon. Ja ottihan ukki. Me lähdettiin kahdestaan pesettämään auto ja sen jälkeen ruokaostoksille. Syötiin vielä pikainen välipala Prisman parkkihallissa: pasteijoita ja Dr.Pepperiä. Romanttista, eikö? Mutta se parin tunnin breikki tuli tarpeeseen. Sitten taas jaksoi olla riittävän hyvä äiti.

Miksi yrittää täydellisyyteen, kun se ei ikinä onnistu oikeastaan missään asiassa keneltäkään?
Miksi äitiyteen liittyy kauheat suorituspaineet, vaikka äitiys on yksi niistä asioista, mitä ei vain yksinkertaisesti voi suorittaa?
Miksi tuntuu, ettei osaa nauttia tarpeeksi tästä hetkestä, vaan odottaa vain jotain tapahtuvan tulevaisuudessa?
Miksi on niin hemmetin vaikeaa vain olla?

Huoh.. Pitäisi osata vaan olla itselleen armollisempi. Ja erityisesti vauvalle. Aaron kehittyy omaa tahtiaan ja hän saa olla vielä pitkään hassu ja pieni, vaikka muiden vauvat keksivät jo vähintääkin ruudin uudelleen tässä iässä.

Tätä blogia lukee useampi kymmenen ihmistä. Tämä blogiteksti on selvästi erilainen kuin muut kirjoittamani. Kertokaa, mitä ajatuksia tämä pohdiskeluni teissä herättää. Kommentit tulevat ensin minulle, eivätkä heti pompsahda tänne sivustolle. Jos et halua, että julkaisen kommenttisi, niin kerro se.