Arkikriisi

Joulu oli ja meni, voi plääh. Noin pari viikkoa P:n muutaman päivän töissä oloa lukuun ottamatta oltiin koko perhe koossa. Nyt loppiaisen jälkeen poden suurta arkeen paluuahditusta eli yritän  Aaronin kanssa kahdestaan taas soluttautua normaaliin rytmiin.

Aaronin päiväunet jatkavat karkuteitään, jonne ne joutuivat jo ennen joulua, joskin lyhenevät vielä entisestään. Tähän on ehkä syynä rattaisiin siirtyminen, koska pieni +2 -käyrällä kasvava poikasemme ei yksinkertaisesti mahdu enää vaunuihinsa ja rattaat ovat uudet ja jännät, ja mikä parhainta, niistä näkee paremmin ympärilleen. Olenkin alkanut tässä viime päivinä pohtia suomalaisten outoa tapaa nukuttaa vauvat pihalla, kun sylissä niin väsynyt beibi piristyy silmin nähtävästi heti, kun ollaan pukeuduttu sään mukaisesti, ujuttauduttu lämpöpussukkaan, sidottu turvavyöt, aseteltu harsot tuulen suojiksi, rullattu pihalle ja asennettu itkuhälytin.

Lelukorilta yllätetty

Aika tekee myös tehtäväänsä Aaronin motoriikan saralla. Aaron on onnistuneesti päässyt iskemään hampaansa keittiön maton reunaan, jonne hivuttautui kuin vahingossa koko 20 cm matkan! Huraa! Hän liikkuu sittenkin (paitsi unohti sen taas heti saman tien ja edelleen hiissaadutaan navan ympäri).

Ihanaa! Minut huomataan!

Onhan tässä uusia tuuliakin tiedossa. Ilmoittauduimme nimittäin vauvamuskariin näin uuden vuoden kunniaksi, joka alkaa jo ensi viikolla. Siellä varmaan on paljon mukavia marakasseja ja rytmikapuloita, joita Aaron (tai turhautunut äiti) voi järsiä.