Osaanko tarjota Aaronille tarpeeksi monipuolista ruokaa?
Osaanko tarjota riittävän vaihtelevaa viihdykettä?
Minne pitäisi suunnata, jotta Aaron tutustuisi uusiin kavereihin?
Riitänkö minä päivän ohjelmavastaavaksi ja aktiviteettisuunnittelijaksi?
Mitä sitten, kun on vain pakko saada pikkiriikkinen hengähdystauko?
Mitä sitten, kun muumiudun niin pahasti, että lyllerrän vain eteenpäin ja en pysty mihinkään järkevään?
Aaron oli vain pari kuukautta hoidossa, mutta jo se aika on saanut minut epäilemään vanhemman kykyjäni. Tiedän, tyhmää.
Päiväkodista jäi mukavia muistoja (yhteyden ottoa hiekkalaatikon reunan kanssa ei muistella enää, vaikka jälki näkyykin edelleen) ja näistä kaikkein liikuttavimmat ovatkin Aaronin ensimmäiset kunnon askartelut. Värikäs syksyn lehti ja kärpässieni. Kärpässienessä tosin ei ole silkkipaperimyttyjä, kun Aaron ei millään suostunut rypistämään paperia (kotona kyllä rypistellään ja vaikka mitä). Mutta on ne kyllä liikuttavia. Muistan teininä miettineeni, miten jotkut vanhemmat voivat pitää lapsensa räpellyksiä lumoavina luomuksina. Nyt sen ymmärrän, täydellisiä taideteoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat kivoja. Kiitos, kun jätät viestiä <3