Äidin päivä, isin päivä

Pitkällisen (lyhyen) harkinnan jälkeen päätin lähteä ystäväni illanistujaisiin Helsinkiin perjantaina. Tämähän luonnollisesti tarkoitti sitä, että P jää Aaronin kanssa kahdestaan kotiin. Isi oli jäämässä viettämään laatuaikaa vauvan kanssa ihan hyvillä mielin, mutta minua ahdisti. Ei se, etteikö pojat täällä olisi pärjänneet, vaan se, että miten minä pärjäisin! Joo, typerä minä. Ilta oli mahtava, kiitokset vaan ihanalle järjestäjälle ja lukiokavereilleni. Uskomatonta, miten tuntuu, että vasta eilenhän me oltiin samalla tai rinnakkaisluokilla, mutta aikaa tarkemmin ajateltuna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.

Lisäksi pääsin samalla reissulla sylkyttämään suloista kummipoikaani, jolle ei enää mene läpi, että hänen suosikkikirjoistaan luetaan puuta heinää. Yrittäessäni kertoilla mitä sattuu yhdestä sellaisesta, sain tiukan vastauksen: "Ei noin, nyt luetaan!" Ja mikä tärkeintä, sain myös viettää laatuaikaa siskoni kanssa shoppaillen.

Noh, miten ne pojat olivat pärjänneet?


Kauhuskenaarioni sohvalla eilisissä ja pukluisissa vaatteissa röhnöttävästä, hermonsa menettäneestä kaksikosta ei toteutunutkaan. Ne olivat pärjänneet loistavasti ja niillä oli ollut kivaa. Aaron on parasta yleisöä kitaran soitolle ja laululle. Aaron ei välitä, jos kaikki ei osu heti kohdilleen. Pääasia, että saa leikkiä!


Lopuksi ajattelin tunnustaa erään asian. Yritän nimittäin opetella käyttämään järjestelmäkameraa, jottei arki kävisi turhan pitkäksi. Menestys on ollut vaihtelevaa ja täällä julkaistuja "edustuskuvia" edeltää yleensä kymmeniä räpsyjä. Suhteellisen paikallaan olevan vauvan kuvaaminen on yllättävän haasteellista. Alhaalla sarja, mikä on saatu aikaa ilmeillen hassusti vauvalle ja huitoen kameran kanssa sillä sen kummemmin tähtäämättä. Tadaa!