Olen ennenkin kertonut siitä, miten välillä on hankala yrittää keskittyä hetkeen ja nauttia siitä vaiheesta, mikä milloinkin on menossa. Aina olisi jotain "parempaa" odotettavissa, kunhan saavuttaa ensin tuon ja sitten tuon virstanpylvään. Noidankehä on valmis. Olen huomannut ikäväkseni taas Aaronin päiväkotielämän myötä, että olen salaa alkanut toivoa, että olisihan se kiva, jos Aaron esimerkiksi osaisi jo kävellä. Kuinka paljon helpompaa sitten olisi. Tai jos se osaisi ilmaista itseään sanoilla. Tai ja tai ja tai! Ja sitten kun sitten kun... Hyi minua. Ehkä käyn edelleen herkillä ja koen pientä luopumisen tuskaa Aaronin ollessa hoidossa. Päiväkodissa Aaron on kaikista nuorin ja ainoa, joka ei osaa vielä kävellä. Taidan potea jonkin asteista huonoa omaatuntoa asiasta. Ja vielä, kun melko varmat työkuviotkin menivät pieleen, niin ahdistussoppa onkin valmis.
Aaron alkaa laajentaa selkeästi tutkimisaluettaan maailmassa. Siksi
onkin välillä tosi hankalaa keksiä jotain jännää ja uudenlaista
tekemistä. Onneksi läheiset leikkipuistot tarjoavat helpon ratkaisun
tähän ongelmaan. Aaronille rymyämisen kestävät vaatteet päälle,
istutetaan se hiekalle (ehkä myös johonkin vätkyttimeen välillä) ja vot.
Iloinen lapsi on täällä taas!
Loppuhurraus: Aaron on kyllä taapertanut kokonaiset kolme askelta ilman tukea. Ja Aaron osaa laskeutua portaat peruuttamalla. Aaron tykkää marjoista: uutena herkkuna puolukka, aronia ja pihlajanmarja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat kivoja. Kiitos, kun jätät viestiä <3