Lunta, pliis.

Hui, aika se vain juoksee ja blogi on elänyt taas hiljaisuutta päivän touhujen ollessa niin mukaansa tempaavia, että olen ottanut joka päivä torkut yhdessä Aaronin kanssa (osa syynsä voi olla Pikkusiskollakin) ja siinäpä se päivän lepohetki olikin.

Joensuun mummilan reissu meni mukavasti ja junamatkat vipeltävän taaperon kanssa olikin helpoimmat ikinä. Tai voimillehan ne otti, mutta Aaron tykkäsi juoksennella muiden lasten perässä leikkivaunussa tukka märkänä minun katsoessa perään ja ruokailukin sujui mukavasti. Testauksessa oli ravintolavaunun lasten lasagneannos, joka aiheuttikin suurta riemua, koska puolet lautasesta oli värikästä salaattia ja sitä sitten olikin hupaisaa heitellä pitkin pöytiä. Toisaalta annoksen täyttävyydestä voi olla kahta mieltä, koska heti sen jälkeen Aaron söi minun eväistäni puolikkaan sämpylän ja mandariinin. 

Lumi satoi Joensuun seudulla lähtöaamuna ja kotiinkin asti ollaan saatu sitä jo hiukkasen. Eilen pulkkailtiin kotipihan mäessä. Aluksi Aaron oli ihan jännityksestä kankeana, mutta ensimmäisen mäen jälkeen sain vetää puoli tuntia pulkassa hihkuvaa lasta ylösalas mäkeä. Mutta nyt se lumi sulaa. Voi itku. Kuten jo viime talvena totesin vanhana lumen vihaajana, että lumeen suhtautuminen muuttuu selkeästi lapsen myötä. Tulisi jo parin asteen (hurrrjaa) pakkaset ja vähän lunta. Kaipaan niin valoa! Onneksi päivien harmauteen saa jonkin asteista piristystä, kun vaan sinnikkäästi työntyy ovesta pihalle. Aaron nauttii, oli sää kuin sää ja sen ilon katseleminen saa väkisinkin hyvälle mielelle.

Oheisessa kuvassa Aaron on juuri kierinyt liukumäen alaosassa, maistellut lunta, rapaa ja vähän liukumäen kaidettakin.

Lumen etsintää

Lähdemme Aaronin kanssa huomenna etsimään lunta. Missäs sitä todennäköisimmin olisi kuin toisen mummin luona Pohjois-Karjalassa. Sinne siis.

Junamatka voi olla hauskin ikinä Aaronin liikkuessa kuin pieni sukkula paikasta toiseen, tai sitten se on ihan kamala. Jännityksellä odotan, millainen show syntyy lasten leikkipaikalla. Ajattelin päästä helpolla ja uutisissa olleiden junan ravintola-annosten innoittamana päätin ulkoistaa eväiden kuljettamisen ja käydä katsastamassa ekaan kertaan Aaronin kanssa paikan tarjonnan (rusinoita, muumikeksejä ja riisikakkujahan ei eväiksi lasketa, vakiovarusteita).

Mummin luona on kuulemma kaikki mahdollinen jo valmiina, että periaatteessa matkatavarat pitäisivät jäädä pieniksi ja kevyiksi (niin just, ainahan ne). Saa nähdä, millainen kuormamuuli taas olen, kun kotiovesta lähden. Aina löytyy jotakin, mitä aivan varmasti tarvitsee tai kaipaa. Tällä hetkellä pää vaan lyö tyhjää..

Mutta me kohta vilahdamme!

Kadonneen pandapalikan metsästys

Aaron on kunnon touhupoika. Ei uskoisi, että se rauhallinen ja selällään vuosi sitten viihtyvä toukka olisi nyt näin vauhdikas pieni mies. Vasta riitti pöllön tuijottelu ja nyt jo keksitään mitä ihmeellisimpiä leikkejä!

Paras juttu on selvästi palikoiden laittaminen sopiviin reikiin, siis ihan mihin vain. Palikkalaatikko on jo niin nähty. Palikat sopivat vaikka juomapulloon tai patakintaaseen, ja illan tullen niitä sitten metsästetään porukassa. Tässä jokunen päivä sitten katosi Aaronin kestosuosikki: toinen pandapalikoista. Tänä aamuna se löytyi isin bootsista. Tottakai, selvä paikka! Ja mummikin laittoi tekstiviestiä, että hänen käsilaukustaan oli löytynyt mittalusikka ja pieni punainen kuppi.

Uusin leikeistä taitaa olla eläinten ruokkimisleikki. Lehmälle annetaan ruokaa ja lammasta juotetaan sopivin äänitehostein, eri kupeista tietysti. Sormiväritkin ovat tosi kivoja, varsinkin, kun siinä ohessa saa maalata vähän varpaitakin ja uudet puuväritkin löysivät tiensä paperiin suun sijasta.

Nämä uudet oivallukset valitettavasti vaikuttavat Aaronin (ja minun) yöuniin. Keskellä yötä pitää tuumia ja prosessoida ajatuksia, joten pahimpina öinä meillä herätään useita kertoja lohduttomaan lapsen itkuun. Itku onneksi menee ohi silittelyllä ja peittelyllä, mutta jostain kumman syystä välillä taas hiukan väsyttää. 

Viikonloppuna käyn kokeilemassa hiukan, miltä keikkatyö maistuu ja isi saa viettää isänpäiväviikonloppua parhaalla mahdollisella tavalla, leikkimällä Aaronin kanssa kahdestaan. Ensi viikolla olisi suuntana pitkästä aikaa Joensuun mummila ja junamatka kaikessa jännittävyydessään.

Viikon kuulumisia

Keskiviikkona kävimme P:n kanssa sairaalassa rakenneultraäänitutkimuksessa Aaronin ollessa mummolassa ukin kanssa. Oli jännittävä käynti, hui. Mutta kaikki oli kunnossa. Ensimmäiseksi kätilö vilautti meille 4D-kuvaa vauvasta ja katsottuani hetken kuvaa kasvoista, päähäni pälkähti ajatus, että tämä on muuten tyttö. Hän oli niin siro ja muutenkin piirteet olivat ihan erilaiset kuin Aaronin vastaavat samoilla viikoilla. Kätilö tutki vauvan tarkkaan päästä varpaisiin ja kaikki näytti olevan niillä paikoillaan ja toimivan, kuten pitääkin. Lopuksi hän vielä kysyi, haluammeko tietää vauvan sukupuolen. Kuulemma hän ei saa katsottua sukupuolta kuin kerran vuoteen vauvan asennon vuoksi. Tottakai halusimme ja sieltä todellakin näyttäisi meille tulevan pieni prinsessa. Jotenkin olin asennoitunut toiseen poikaan, mutta hyvä näin. Nyt vain pitää opetella olemaan pienten tyttöjen kanssa ja yrittää ainakin kasvattaa hänet suurin piirtein suoraan kaiken vaaleanpunaisen pumpulihörsötyksen keskellä.

Mitä pienten tyttöjen kanssa tehdään?

Aika pitkältä samaa kuin pienten poikien kanssa. Tällä kertaa arvoisa isoveli auttoi minua tyhjentämään kauppakassia. Voi sitä riemua, kun esiin paljastui sipulipussi!

Voisin muuten siirtää digijärjestelmäkameran olohuoneen puolelle, jotta saataisiin jokin roti näihin suttuisiin kamerakuviin...

Rämäpää

On se kumma, miten oman lapsen veren näkeminen säikäyttää ihan kamalasti. Jälkikäteen tärisyttää ja sydän pamppailee, vaikka veren näkeminen ja haavojen hoitaminen sujuukin normaalisti ihan rutiinilla.

Aaron söi aamupalan ihan innoissaan normaalista tuolista ja lähti sitten viipottamaan, otti osumaa olohuoneen pöydän kanssa ja kieli jäi hampaiden väliin. Voi, sitä veren ja huudon määrää. Ja sittenpä koko aamupäivä olikin täyttä kaaosta, johon toi riemua ainoastaan märkä hiekkalaatikko.

Nyt sekä poika että äiti ovat vähän väsyneitä.

Takaisin kotielämään

Nyt se sitten loppui. Aaronin päivähoito. Ensin podin päivähoitoon vientistressiä, nyt ahdistun päivähoidon loppumisesta. Aaron on alkanut viihtyä todella hyvin hoidossa ja nyt joka aamu sinne puurolautasen eteen on jäänytkin hymyilevä poikanen.  Tämän päivän jälkeen on tiedossa taas kokopäiväistä äitimoodia.

Osaanko tarjota Aaronille tarpeeksi monipuolista ruokaa?
Osaanko tarjota riittävän vaihtelevaa viihdykettä?
Minne pitäisi suunnata, jotta Aaron tutustuisi uusiin kavereihin?
Riitänkö minä päivän ohjelmavastaavaksi ja aktiviteettisuunnittelijaksi?
Mitä sitten, kun on vain pakko saada pikkiriikkinen hengähdystauko?
Mitä sitten, kun muumiudun niin pahasti, että lyllerrän vain eteenpäin ja en pysty mihinkään järkevään?

Aaron oli vain pari kuukautta hoidossa, mutta jo se aika on saanut minut epäilemään vanhemman kykyjäni. Tiedän, tyhmää.

Päiväkodista jäi mukavia muistoja (yhteyden ottoa hiekkalaatikon reunan kanssa ei muistella enää, vaikka jälki näkyykin edelleen) ja näistä kaikkein liikuttavimmat ovatkin Aaronin ensimmäiset kunnon askartelut. Värikäs syksyn lehti ja kärpässieni. Kärpässienessä tosin ei ole silkkipaperimyttyjä, kun Aaron ei millään suostunut rypistämään paperia (kotona kyllä rypistellään ja vaikka mitä). Mutta on ne kyllä liikuttavia. Muistan teininä miettineeni, miten jotkut vanhemmat voivat pitää lapsensa räpellyksiä lumoavina luomuksina. Nyt sen ymmärrän, täydellisiä taideteoksia.

Lopuksi mahakuulumisia: Vatsa tuntuu jo valtavalta ja odotan kauhulla viikkojen etenemistä, koska en Aaronia odottaessanikaan ollut mikään seesteinen ja omaan kroppaansa tyytyväinen äiti aina painon kanssa tapelleena ihmisenä. Phuh. Enää pari viikkoa, kun päästään tutkailemaan vauvaa pidemmän kaavan mukaan ja toiveissa tietenkin sukupuolen paljastuminen. Olemme kyllä vakaasti sitä mieltä, että jos hän ei nyt paljasta itseään meille täysin, menemme 4D-ultraäänitutkimukseen kokeilemaan paremmalla tuurilla. Tieto vauvan sukupuolesta on kuitenkin tärkeä tekijä, mikä osaltaan kypsyttää meitä vanhempina. Mutta siellä jo vipelletään, vähäsen.

Syystuulet

Viime aikoina on ollut todella vaikea tarttua blogin kirjoittamiseen. Sanottavaa on niin paljon, etten tiedä oikein, mistä aloittaisin. Tämä syksy on ollut mullistuksia täynnä ja pikkuhiljaa alkaa itsekin tajuta, että ehkäpä tässä vielä hyvin saattaa käydä ja että ehkä kaikella onkin ollut tarkoituksensa. Niin ainakin haluan uskoa.

Syksyn työsuunnitelmat romuttuivat totaalisesti näin kiertelemättä sanottuna. Varmoilta kuvioilta meni pohja ja piti alkaa todelliseen työn etsintään puhtaalta pöydältä. Paikkoja on ollut todella niukasti ja kaikkia mahdollisia olen hakenut, mutta ilmeisesti pula ammattini edustajista ei olekaan niin suuri, mitä voisi kuvitella.

Aaron aloitti päivähoidon joka tapauksessa ja on ollut siellä muutamana päivänä viikossa. Nyt hoitokin alkaa sujua alun kriisin jälkeen ja Aaronista onkin tullut reipas ja touhukas poika, joka uskaltaa jopa laskea yksin pienestä liukumäestä!

Ihana yllätys iski vasten kasvoja ja palautti maan pinnalle. Ja oikeastaan helpotti päätöksessä, jonka yhdessä perheenä teimme. Aaron lopettaa päiväkodin puolentoista viikon päästä ja minä jään takaisin kotiin hoitamaan häntä, kunnes jään tammikuussa varhennetulle äitiysvapaalle (nyt vaan laskemaan innokkaasti laskettua aikaa, heh). Ristiriitaisin tuntein tunnustan, että enää ei ole kiire etsiä työpaikkaa ja mennä töihin. Olisi vain ollut niin mukavaa tuntea itsensä eri tavalla kuin äitinä ja vaimona tarpeelliseksi ja muuttavansa omalla tavalla kaupunkiamme paremmaksi paikaksi olla ja asua.

Mutta nyt tärkein tehtäväni taitaa olla kotona. Ehkä näin on kuitenkin parempi.