Tauko

Olen päättänyt pitää blogistani määrittelemättömän pitkän tauon. Blogi säilyy ja jatkuu, kunhan oma energiatasoni on noussut riittävästi. Kodin ja arjen pyörittäminen vie aikansa, enkä halua tinkiä edellä mainituista. Blogin pitäminen on siis karsimislistassa ensimmäisenä, koska nykyinen blogin päivittämistahti ei tyydytä minua eikä varmasti myöskään lukijoita.

Lyhyesti siis: Aaron viuhtoo ja voi erittäin hyvin. Pikkusisko syntyi 14.3.15 raskausviikoilla 39+5, täyden kympin typykkä. Olemme nyt opetelleet tuntemaan toisiamme jo päälle toista viikkoa. Kuulumisia kannattaa kysellä siis ihan minulta itseltään vastedes. Pusuja ja haleja <3 Palailemme ajan kuluessa aivan varmasti.

Puhinaa

Jotkut naiset ovat luotuja olemaan raskaana. He hehkuvat ja säteilevät koko raskauden ajan ihanammin kuin koskaan. Minä en kuulu siihen ihmistyyppiin. Raskaana olo on suoraan sanottuna typerää. Alussa vielä menettelee, kunhan muistaa syödä säännöllisesti, ettei ihan oksenna niille sijoilleen, mutta sitten, kun alkaa hullu paisuminen, niin siitä se alamäki alkaa eskaloituen olotilaan nimeltä totaalimuumi.

Hermot ovat pinnassa, ääriosat turpoavat hillittömästi. Ruoka ei maistu ja välillä se maistuu liiankin hyvin (rrrr, makeita juttuja). Unet jäävät pätkittäiseksi, olo on kömpelöäkin kömpelömpi ja mikä kaikista vihonviimeisintä: asioiden unohtaminen ja se, että oma pää ei tunnu omalta päältä. Olen aina ollut ylpeä nopeasta reagointi- ja päättelykyvystäni, mutta se on loistanut poissaolollaan useita kuukausia. Jee, estrogeenimyrskyt.

Onneksi loppusuora häämöttää. Tuskin maltan odottaa pääseväni taas lenkille tai vapaapainojen kimppuun.

Ja onhan se minityyppikin ihan mukavaa saada syliin ja nähdä, millaista pientä ötökkää sitä on tullutkin inkuboitua noin yhdeksän kuukautta. Sitä hetkeä odotellessa onkin hyvä välillä kölliä alati vauhtia kasvattavan pian-jo-isoveljen kanssa sängyllä ja höpsötellä puhelimen kameran kanssa.

Kuukauden kuulumiset tehotiivistettynä

Meillä oli ennen takkahuone ja työhuone.
Nyt on niiden tilalla vauvan huone ja työhuone, jossa on takka.
Hirveä stressi ja ahdistus liian pienestä kodista.
Mutta sisustuksen päädyttyä loppusuoralle ratkaisusta tulikin yllättävän toimiva. Sellainen, että sen kanssa pystyy ainakin jokusen tovin elämään.

Vauvan huone on niin kuin melkein valmis. Vauvaa puuttuu, mutta eiköhän tuo kohta tähän maailmaan tupsahda, kasvavalla kauhulla odotan.

Aaron on nukkunut nyt isojen poikien hirveän hienossa (hirveän kalliissa) pedissä jo päälle toista kuukautta. Ensimmäinen nukutus pojan sänkyyn palautuksineen kesti 1h 20 min, sittemmin 5-15 minuuttia alkaa vakiintua nukahtamisajaksi sisältäen peittelyjä ja unikaverien etsimistä kahdesta viiteentuhanteen kertaan.

Mitäs muuta tähän menneeseen kuukauteen on mahtunut?

Isin poika-vaihe tiivistyy. Ne ovat ihan lyömätön parivaljakko aina iltaisin ja viikonloppuisin. Äiti jää usein alakynteen, kun nuo kaksi liittoutuvat keskenään, mutta sehän on aika söpöä.

Äidin kanssa leivotaan sämpylöitä ja tehdään ruokaa omalla jakkaralla keittiössä. Kaikkea maistellaan uteliaasti ja varsinkin vatkaimet taikinan teon jälkeen löytävät tiensä parempiin suihin alta aikayksikön.

Mutta... Kasvavaa uhmaa ja temppuilua riittää vaihdellen päivästä toiseen. Aaron on yleensä ihan sylimurunen ja halittelee ja pusuttelee, mutta sitten on näitä päiviä, jolloin mikään ei käy, mikään ei sovi eikä mitään ehdotettua varsinkaan tehdä. Vaikka olenkin pitkäpinnainen, minullakin hermot kiristyvät (yllättävää kyllä). Äsken Aaron istui ulko-oven takana kanervaruukun vieressä 5 minuuttia, kun herran ei sopinut tulla sisälle eikä äiti saanut auttaa. Mieli teki nostaa poika vain rappusen yli sisälle, mutta enpä nostanut. Samat geenit törmäävät? Vaikea arvata...

Klo 2.49

Kello on vaatimattomat 2.49, enkä ole nukkunut silmäystäkään.
Koska Aaron on tosi kipeä.
Koska on hankala rauhoittua lepäämään, kun kohta pieni reppana tarvitsee silityksiä.
Huokaus.
Kello on 2.54.

Kun silmä välttää...

Toimelias lapsi keksii itselleen tekemistä.
Kehoitan taas katsomaan videon pätkän äänet täysillä.

Tavoitteet uusiksi

Pikkusisko näyttäisi olevan hätäinen tapaus, joten asetetaanpa uudet tavoitteet.
Edes tämä päivä, mietitään huomenna sitten huomista.
Jooko, pliis.

Lepoa ja rasitus kevyen istumatyön luokkaa.
Sovita yhtälöön alati viipottava leikki-ikäinen.

Huoh.

Yllätys yllätys, meille tulee Pikkusisko

Sain tietää olevani raskaana raskausviikoilla 13.
Miten terveydenhoitaja ei voi tietää, miten lapsia tulee saati tunnista alkuraskauden oireita?
Koska sen ei pitänyt käydä niin helposti tälläkään kertaa.

Yllätys oli suunnaton, mutta erittäin iloinen.
Sopeuduttavahan se oli.
Alkuraskauden niskaturvotusultra meni ohitse.
Mitäs siitä, kävin läpi keskiraskauden veriseulonnat ja koska rakenneultrassakin kaikki näytti olevan mallillaan, uskalsi raskaudesta jopa olla onnellinen.
Edellisestä synnytyksestä jäi monia asia mietityttämään niinkin paljon, että synnytyspelkopoliklinikka tuli tutuksi.

Nyt minulla on virallisesti alkanut äitiysloma, vaikka arkeahan se ei muuta.

On kaksi rajapyykkiä.
Asetin itselleni kaksi tavoitetta: raskausviikot 34 ja 37.
Ensimmäisenä on toinen ylimääräinen lääkärikontrolli ja toinen on "se maaginen" täysiaikaisuuden rajapyykki.
Saa nähdä, minne päästään.

Kotona riittää vielä valmisteltavaa ja toivottavasti aikaa on. Tilasimme Aaronille isojen poikien sängyn tavoitteenamme siirtää Aaron siihen jo hyvissä ajoin, jottei hän koe pikkusiskon varastavan omaa paikkaansa. Vauvan pinnasängyn sijoituspaikka on meidän työhuone ja työhuone muuttaa takkahuoneeseen. Jännää, miten yli 140 neliötä ei riitä meille (pesänrakennusvietti laajentuu uuden kodin etsintään)... Tila ja avaruus ovat välttämättömyyksiä oman mielenrauhan kannalta.

Tilattiin sitten myös pitkällisen harkinnan jälkeen uudet rattaat. Tuplarattaat. Ajateltiin silloin noita BabyJoggereita ostaessa, että jos toinen lapsi joskus tulee, niin Aaron on jo niin iso, että voi matkustaa seisomalaudalla samoissa rattaissa. Toinen myönnytys, mikä kirpaisee, sillä olen ihan rakastunut noihin BabyJoggereihin ja niiden käytettävyyteen.

Ajatukset väkisinkin kääntyy tulevaan synnytykseen, jota odotan pelon sekaisin tuntein. Vauva-arki sinällään jännittää myös, mitä pyöritystä se sitten tuleekaan olemaan. Ja miten meidän silmäterämme, Aaron, sopeutuu vauvaan, jonka tuloon ei osaa vielä varautua, vaikka joka päivä puhutaankin Pikkusiskosta ja ihmetellään masuja sohvalla vierekkäin.

Pikkusisko on kyllä enemmänkin kuin tervetullut meidän perheeseen ja kotiin. Odotan tämän kaiken jännityksen keskellä sitä hetkeä, jolloin saa pienen, lämpimän ja tuhisevan kääryleen syliin. Miltä hän tuleekaan näyttämään? Onko hänellä minun silmäni ja isänsä huulet vai periikö hän kenties kunnon sukuvarpaat? Oli, miten oli, omalta hän tuntuu kuitenkin. Oikean kokoinen ja oikean näköinen, juuri sellainen, millainen hänen kuuluukin olla.

Motivaatiota

Poden selkeästi motivaatiopulaa tämän blogin suhteen. Joka päivä (ainakin useimmiten) tapahtuu kaikkea hauskaa ja merkittävää. Minulle ja meille. Mutta en ole enää oikein varma, miten sen kaiken pukea sanoiksi.

Jos nyt aloittaisin, mitä Aaronille kuuluu ja jospa seuraava teksti koskisi sitten Pikkusiskon tuloon valmistautumista, niin yksi teksti ei paisuisi turhan pitkäksi.

Aaronista on tullut huomaamatta iso poika. Menoa ja vilskettä riittää aamusta iltaan. Aaron on opetellut juoksemaan, koska sillä tyylillähän pääsee hurjan kovaa juuri sinne paikkaan, minne haluaakin, vaikkei aina saisikaan sinne mennä. Pyöriminen on myöskin hauskaa, koska siinä menee pää hiukan sekaisin ja sitten voikin juosta ihan minne sattuu ja törmäillä erinäisiin asioihin, peruuttamisesta nyt puhumattakaan.

Talviselfie

Olemme pikkuhiljaa siirtyneet tekemään Aaronin (ja minun voinnin) ehdoilla paljon "isojen poikien juttuja". Syöttötuolista on lähtenyt vauvapienennin. Jo oli aikakin! Aaron pääsee kiipeämään tuoliin itse ja hän sotkee paljon vähemmän saadessaan paremman ruokailuasennon, kun tuolissa ei ole mitään ylimääräisiä rajoittimia. Pesujututkin ovat saaneet uusia merkityksiä, kun kylpyhuoneeseen ostettiin korokejakkara, joten Aaron voi nousta itse pesemään käsiään ja auttamaan kasvojen pesussa. Muita pesuja harjoitellaan ihan oikean wc-pöntön päällä ja tutustutaan käsisuihkuun. Pottakin on tullut tutuksi ja vaipat pysyvät kuivina, kunhan joka tunnin välein muistaa ja ehtii istua potalla.

On muuten ihanaa, kun sitä lunta on nyt tullut. Aaronin uutta lempparipuuhaa on auttaa lumitöissä. Lumikolasta on superkivaa heitellä lunta pois tai vastaavasti tuoda kolaan isoakin isompia jääkokkareita (naapurin puolelta). Aluksi ulkona liikkuminen oli hiukan haastavaa kaikkien lämpökerrosten takia, mutta nyt siellä jo viiletetään kovaa kyytiä. Voi sitä riemua, mikä tulee pitkin tietä juostessa michelinukkelina, kun äiti yrittää saada kiinni lounasajan lähestyessä...
 
Ja mikä söpöintä, Aaron on kunnon isin poika. P:n lähtiessä aamulla töihin Aaronista on tärkeää tuoda isille muun muassa kengät ja auttaa laukun pakkaamisessa. Aamuhaleja jaetaan eteisessä myös useita. Illalla isin tullessa kotiin esitellään isille kaikki mahdolliset lelut ja kirjat sekä tarvittaessa mennään istumaan isin masun päälle, jotta tulisi huomatuksi ja heilutetuksi kunnolla.

Hauskin uusi juttu, ainakin minun mielestä, on se, että Aaron osaa pusutella. Silloin siis lipaistaan kielellä pahaa aavistamattoman uhrin nenää tai poskea ja käkätetään päälle.

Mutta kyllä niitä kunnon uhmakiukun puuskiakin löytyy, jalan tömpsöttelystä ja loukkaantuneena pitkälleen heittäytymisestä puhumattakaan... Ihana ikä tämä 1v 7kk :)

Jouluaatto

Rauhallista Joulua kaikille!

Päivämme murmeleina

Tuntuu, että jokaisen kirjoituksen voisi aloittaa sanoilla "aikaa on vierähtänyt". Niin se vierähtää ja yritämme pysyä täällä kotona perässä.

Aaron vietti kolme yötä Joensuun mummin kanssa, kun me vanhemmat päätimme lähteä viettämään yhteistä laatuaikaa Milanoon tuossa itsenäisyyspäivän aikoihin. Milanon matka oli tervetullutta vaihtelua tavalliseen arkeen kaikessa rankkuudessaan huolimatta, koska meillä ei tunneta sanaa lepoloma. Aaronilla ja mummilla oli mennyt loistavasti täällä kotosalla, eikä Aaron kiukutellut meille yhtään tullessamme takaisin. Kaikki oli taas kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Joulu olisi jo ensi viikolla. Viime vuonna toteutimme hienot joulukorttikuvaukset, mutta ajanpuutteen ja tuon väkkärän vauhdin vuoksi päätimme ottaa tänä vuonna rennosti ja postittaa sukulaisille ihan tavalliset kaupasta ostetut joulutervehdykset. Joulupiparitkin, mitkä paistettiin yhdessä Aaronin kanssa, on jo kohta syöty ja pakastin on täytetty jouluruoilla (laatikoilla). Kuka pipareita tai joulutorttuja edes jaksaa syödä varsinaisena juhlapäivänä? Ei kukaan, ainakaan meillä, joten olemme ulkoistaneet piparitorttumässytyksen koko alkujoulukuun ajalle. Sitten jouluna voi keskittyä muihin herkkuihin, heh. Ainakin Pikkusisko taitaa olla oikea herkkusuu, koska minun tekee jatkuvasti mieli makeaa..

Piparit tehdään perinteisesti tonttulakki päässä. Aaronilla on päässään isänsä vanha tonttulakki.

Joulu on se, mikä ei koskaan muutu. Tällaisen lauseen kuulin toissa päivänä P:n suusta. Niinhän se on, koska samassa taloudessa asuu perinnehirmu. Yhteisten joulujuttujen jälkeen olemme pyrkineet pitämään joulun samanlaisena. Ei kai kukaan kerran vuodessa tapahtuviin "rutiineihin" voi kyllästyä?

Meidän jouluun laskeutuminen alkaa tällä viikolla P:n silmäleikkauksella. Josko loppuviikosta saisimme sen torin suurimman kuusenkin kotiin raahattua...

Puistossa

Aaron näkee linnun. Kannattaa laittaa tietokoneen äänet päälle.

Lunta, pliis.

Hui, aika se vain juoksee ja blogi on elänyt taas hiljaisuutta päivän touhujen ollessa niin mukaansa tempaavia, että olen ottanut joka päivä torkut yhdessä Aaronin kanssa (osa syynsä voi olla Pikkusiskollakin) ja siinäpä se päivän lepohetki olikin.

Joensuun mummilan reissu meni mukavasti ja junamatkat vipeltävän taaperon kanssa olikin helpoimmat ikinä. Tai voimillehan ne otti, mutta Aaron tykkäsi juoksennella muiden lasten perässä leikkivaunussa tukka märkänä minun katsoessa perään ja ruokailukin sujui mukavasti. Testauksessa oli ravintolavaunun lasten lasagneannos, joka aiheuttikin suurta riemua, koska puolet lautasesta oli värikästä salaattia ja sitä sitten olikin hupaisaa heitellä pitkin pöytiä. Toisaalta annoksen täyttävyydestä voi olla kahta mieltä, koska heti sen jälkeen Aaron söi minun eväistäni puolikkaan sämpylän ja mandariinin. 

Lumi satoi Joensuun seudulla lähtöaamuna ja kotiinkin asti ollaan saatu sitä jo hiukkasen. Eilen pulkkailtiin kotipihan mäessä. Aluksi Aaron oli ihan jännityksestä kankeana, mutta ensimmäisen mäen jälkeen sain vetää puoli tuntia pulkassa hihkuvaa lasta ylösalas mäkeä. Mutta nyt se lumi sulaa. Voi itku. Kuten jo viime talvena totesin vanhana lumen vihaajana, että lumeen suhtautuminen muuttuu selkeästi lapsen myötä. Tulisi jo parin asteen (hurrrjaa) pakkaset ja vähän lunta. Kaipaan niin valoa! Onneksi päivien harmauteen saa jonkin asteista piristystä, kun vaan sinnikkäästi työntyy ovesta pihalle. Aaron nauttii, oli sää kuin sää ja sen ilon katseleminen saa väkisinkin hyvälle mielelle.

Oheisessa kuvassa Aaron on juuri kierinyt liukumäen alaosassa, maistellut lunta, rapaa ja vähän liukumäen kaidettakin.

Lumen etsintää

Lähdemme Aaronin kanssa huomenna etsimään lunta. Missäs sitä todennäköisimmin olisi kuin toisen mummin luona Pohjois-Karjalassa. Sinne siis.

Junamatka voi olla hauskin ikinä Aaronin liikkuessa kuin pieni sukkula paikasta toiseen, tai sitten se on ihan kamala. Jännityksellä odotan, millainen show syntyy lasten leikkipaikalla. Ajattelin päästä helpolla ja uutisissa olleiden junan ravintola-annosten innoittamana päätin ulkoistaa eväiden kuljettamisen ja käydä katsastamassa ekaan kertaan Aaronin kanssa paikan tarjonnan (rusinoita, muumikeksejä ja riisikakkujahan ei eväiksi lasketa, vakiovarusteita).

Mummin luona on kuulemma kaikki mahdollinen jo valmiina, että periaatteessa matkatavarat pitäisivät jäädä pieniksi ja kevyiksi (niin just, ainahan ne). Saa nähdä, millainen kuormamuuli taas olen, kun kotiovesta lähden. Aina löytyy jotakin, mitä aivan varmasti tarvitsee tai kaipaa. Tällä hetkellä pää vaan lyö tyhjää..

Mutta me kohta vilahdamme!

Kadonneen pandapalikan metsästys

Aaron on kunnon touhupoika. Ei uskoisi, että se rauhallinen ja selällään vuosi sitten viihtyvä toukka olisi nyt näin vauhdikas pieni mies. Vasta riitti pöllön tuijottelu ja nyt jo keksitään mitä ihmeellisimpiä leikkejä!

Paras juttu on selvästi palikoiden laittaminen sopiviin reikiin, siis ihan mihin vain. Palikkalaatikko on jo niin nähty. Palikat sopivat vaikka juomapulloon tai patakintaaseen, ja illan tullen niitä sitten metsästetään porukassa. Tässä jokunen päivä sitten katosi Aaronin kestosuosikki: toinen pandapalikoista. Tänä aamuna se löytyi isin bootsista. Tottakai, selvä paikka! Ja mummikin laittoi tekstiviestiä, että hänen käsilaukustaan oli löytynyt mittalusikka ja pieni punainen kuppi.

Uusin leikeistä taitaa olla eläinten ruokkimisleikki. Lehmälle annetaan ruokaa ja lammasta juotetaan sopivin äänitehostein, eri kupeista tietysti. Sormiväritkin ovat tosi kivoja, varsinkin, kun siinä ohessa saa maalata vähän varpaitakin ja uudet puuväritkin löysivät tiensä paperiin suun sijasta.

Nämä uudet oivallukset valitettavasti vaikuttavat Aaronin (ja minun) yöuniin. Keskellä yötä pitää tuumia ja prosessoida ajatuksia, joten pahimpina öinä meillä herätään useita kertoja lohduttomaan lapsen itkuun. Itku onneksi menee ohi silittelyllä ja peittelyllä, mutta jostain kumman syystä välillä taas hiukan väsyttää. 

Viikonloppuna käyn kokeilemassa hiukan, miltä keikkatyö maistuu ja isi saa viettää isänpäiväviikonloppua parhaalla mahdollisella tavalla, leikkimällä Aaronin kanssa kahdestaan. Ensi viikolla olisi suuntana pitkästä aikaa Joensuun mummila ja junamatka kaikessa jännittävyydessään.

Viikon kuulumisia

Keskiviikkona kävimme P:n kanssa sairaalassa rakenneultraäänitutkimuksessa Aaronin ollessa mummolassa ukin kanssa. Oli jännittävä käynti, hui. Mutta kaikki oli kunnossa. Ensimmäiseksi kätilö vilautti meille 4D-kuvaa vauvasta ja katsottuani hetken kuvaa kasvoista, päähäni pälkähti ajatus, että tämä on muuten tyttö. Hän oli niin siro ja muutenkin piirteet olivat ihan erilaiset kuin Aaronin vastaavat samoilla viikoilla. Kätilö tutki vauvan tarkkaan päästä varpaisiin ja kaikki näytti olevan niillä paikoillaan ja toimivan, kuten pitääkin. Lopuksi hän vielä kysyi, haluammeko tietää vauvan sukupuolen. Kuulemma hän ei saa katsottua sukupuolta kuin kerran vuoteen vauvan asennon vuoksi. Tottakai halusimme ja sieltä todellakin näyttäisi meille tulevan pieni prinsessa. Jotenkin olin asennoitunut toiseen poikaan, mutta hyvä näin. Nyt vain pitää opetella olemaan pienten tyttöjen kanssa ja yrittää ainakin kasvattaa hänet suurin piirtein suoraan kaiken vaaleanpunaisen pumpulihörsötyksen keskellä.

Mitä pienten tyttöjen kanssa tehdään?

Aika pitkältä samaa kuin pienten poikien kanssa. Tällä kertaa arvoisa isoveli auttoi minua tyhjentämään kauppakassia. Voi sitä riemua, kun esiin paljastui sipulipussi!

Voisin muuten siirtää digijärjestelmäkameran olohuoneen puolelle, jotta saataisiin jokin roti näihin suttuisiin kamerakuviin...

Rämäpää

On se kumma, miten oman lapsen veren näkeminen säikäyttää ihan kamalasti. Jälkikäteen tärisyttää ja sydän pamppailee, vaikka veren näkeminen ja haavojen hoitaminen sujuukin normaalisti ihan rutiinilla.

Aaron söi aamupalan ihan innoissaan normaalista tuolista ja lähti sitten viipottamaan, otti osumaa olohuoneen pöydän kanssa ja kieli jäi hampaiden väliin. Voi, sitä veren ja huudon määrää. Ja sittenpä koko aamupäivä olikin täyttä kaaosta, johon toi riemua ainoastaan märkä hiekkalaatikko.

Nyt sekä poika että äiti ovat vähän väsyneitä.

Takaisin kotielämään

Nyt se sitten loppui. Aaronin päivähoito. Ensin podin päivähoitoon vientistressiä, nyt ahdistun päivähoidon loppumisesta. Aaron on alkanut viihtyä todella hyvin hoidossa ja nyt joka aamu sinne puurolautasen eteen on jäänytkin hymyilevä poikanen.  Tämän päivän jälkeen on tiedossa taas kokopäiväistä äitimoodia.

Osaanko tarjota Aaronille tarpeeksi monipuolista ruokaa?
Osaanko tarjota riittävän vaihtelevaa viihdykettä?
Minne pitäisi suunnata, jotta Aaron tutustuisi uusiin kavereihin?
Riitänkö minä päivän ohjelmavastaavaksi ja aktiviteettisuunnittelijaksi?
Mitä sitten, kun on vain pakko saada pikkiriikkinen hengähdystauko?
Mitä sitten, kun muumiudun niin pahasti, että lyllerrän vain eteenpäin ja en pysty mihinkään järkevään?

Aaron oli vain pari kuukautta hoidossa, mutta jo se aika on saanut minut epäilemään vanhemman kykyjäni. Tiedän, tyhmää.

Päiväkodista jäi mukavia muistoja (yhteyden ottoa hiekkalaatikon reunan kanssa ei muistella enää, vaikka jälki näkyykin edelleen) ja näistä kaikkein liikuttavimmat ovatkin Aaronin ensimmäiset kunnon askartelut. Värikäs syksyn lehti ja kärpässieni. Kärpässienessä tosin ei ole silkkipaperimyttyjä, kun Aaron ei millään suostunut rypistämään paperia (kotona kyllä rypistellään ja vaikka mitä). Mutta on ne kyllä liikuttavia. Muistan teininä miettineeni, miten jotkut vanhemmat voivat pitää lapsensa räpellyksiä lumoavina luomuksina. Nyt sen ymmärrän, täydellisiä taideteoksia.

Lopuksi mahakuulumisia: Vatsa tuntuu jo valtavalta ja odotan kauhulla viikkojen etenemistä, koska en Aaronia odottaessanikaan ollut mikään seesteinen ja omaan kroppaansa tyytyväinen äiti aina painon kanssa tapelleena ihmisenä. Phuh. Enää pari viikkoa, kun päästään tutkailemaan vauvaa pidemmän kaavan mukaan ja toiveissa tietenkin sukupuolen paljastuminen. Olemme kyllä vakaasti sitä mieltä, että jos hän ei nyt paljasta itseään meille täysin, menemme 4D-ultraäänitutkimukseen kokeilemaan paremmalla tuurilla. Tieto vauvan sukupuolesta on kuitenkin tärkeä tekijä, mikä osaltaan kypsyttää meitä vanhempina. Mutta siellä jo vipelletään, vähäsen.

Syystuulet

Viime aikoina on ollut todella vaikea tarttua blogin kirjoittamiseen. Sanottavaa on niin paljon, etten tiedä oikein, mistä aloittaisin. Tämä syksy on ollut mullistuksia täynnä ja pikkuhiljaa alkaa itsekin tajuta, että ehkäpä tässä vielä hyvin saattaa käydä ja että ehkä kaikella onkin ollut tarkoituksensa. Niin ainakin haluan uskoa.

Syksyn työsuunnitelmat romuttuivat totaalisesti näin kiertelemättä sanottuna. Varmoilta kuvioilta meni pohja ja piti alkaa todelliseen työn etsintään puhtaalta pöydältä. Paikkoja on ollut todella niukasti ja kaikkia mahdollisia olen hakenut, mutta ilmeisesti pula ammattini edustajista ei olekaan niin suuri, mitä voisi kuvitella.

Aaron aloitti päivähoidon joka tapauksessa ja on ollut siellä muutamana päivänä viikossa. Nyt hoitokin alkaa sujua alun kriisin jälkeen ja Aaronista onkin tullut reipas ja touhukas poika, joka uskaltaa jopa laskea yksin pienestä liukumäestä!

Ihana yllätys iski vasten kasvoja ja palautti maan pinnalle. Ja oikeastaan helpotti päätöksessä, jonka yhdessä perheenä teimme. Aaron lopettaa päiväkodin puolentoista viikon päästä ja minä jään takaisin kotiin hoitamaan häntä, kunnes jään tammikuussa varhennetulle äitiysvapaalle (nyt vaan laskemaan innokkaasti laskettua aikaa, heh). Ristiriitaisin tuntein tunnustan, että enää ei ole kiire etsiä työpaikkaa ja mennä töihin. Olisi vain ollut niin mukavaa tuntea itsensä eri tavalla kuin äitinä ja vaimona tarpeelliseksi ja muuttavansa omalla tavalla kaupunkiamme paremmaksi paikaksi olla ja asua.

Mutta nyt tärkein tehtäväni taitaa olla kotona. Ehkä näin on kuitenkin parempi.

Maanjäristyksiä

 
"Sai alkunsa tähdenlennosta, 

horsman nukasta hennosta, 

taivaan sateenkaaresta, 

isän ja äidin haaveesta. 

Salaisuus ei pysy kauaa, 

meillä odotetaan vauvaa."

Espanjan tädin paita

Miksi Suomessa lastenvaatteet ovat lähtökohtaisesti pliisuja tai sitten yltiömainoskamaa? Miten löytää lapselleen persoonallisia vaatteita, jotka kuvastavat lapsen omaa luonnetta ja miellyttävät vanhemman silmää? En minä, hitto vie, tiedä!

Vauvan vaatteet olivat tosi söpöjä ollessaan vaaleita, mutta nyt, kun vaatteiden koko alkaa lähentyä 92:sta, kaupoista löytää joko ihan tolkutonta carsspidermanangrybird-kaaosta tai sitten retrohässäkkää. Mutta en minä tahdo sellaisia Aaronille ostaa, kun Aaron tykkää tällä hetkellä pandoista ja possuista.

Aaron tarvitsee pitkähihaisia paitoja, kenkiä ja talvivaatteet. Kamala ongelma. Merkkejä, joista pidän, en tässä nyt luettele, mutta niitä yhtäkään ei pienestä kaupungistamme löydy. Huoh. Pitää siis lähteä merta edemmäs kalaan eli kuun lopussa on bookattuna vanhempien riemuloma Helsingissä ja shoppailuagendana on ostaa Aaronille vaatteita. Haha, todellakin luitte oikein.

Tämä rakkaan ystävän Espanjasta lähettämä paita oli Aaronin vauvalahja ja nyt se on sopiva. Ihana, eikö totta? Miksi Suomesta ei löydy mitään vastaavaa?